Potilaslähtöisyys sosiaali- ja terveydenhuollon ohjauksen tavoitteenasettelussa

Terveydenhuoltojärjestelmät kaikkialla länsimaissa ovat 2000-luvulla kamppailleet kohonneiden kustannusten ja vaatimustason nousun ristipaineessa. Kapenevat resurssit ja laajeneva työsarka ovat pakottaneet hoidon laadun, vaikuttavuuden ja kohdistamisen kriittiseen arviointiin. Taloudellisten syiden ohella sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän toimintaan kohdistuu myös ideologisia muutospaineita, sillä yhä useampi ihminen vaatii nykyään käyttäjä- ja ihmislähtöisyyttä myös julkisen sektorin palveluilta. Vastausta sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän kohtaamiin taloudellisiin ja ideologisiin haasteisiin etsitään yleisesti potilaat hoidon keskiöön asettavan potilaslähtöisen hoito-otteen kautta. Potilaslähtöisyyttä voidaan pitää terveydenhuollon kehittämisen viime aikaisena megatrendinä. Tässä tutkielmassa kartoitetaan, missä määrin ja millä keinoin sosiaali- ja terveysministeriö on yrittänyt juurruttaa potilaslähtöistä hoito-otetta kuntien vastuulla olevaan sosiaali- ja perusterveydenhuollon palvelujärjestelmään omien kehittämisohjelmiensa kautta kuluneen vuosituhannen aikana. Potilaslähtöisyyden monimuotoinen konsepti ymmärretään tutkielmassa viiden ulottuvuuden kautta, joissa korostetaan holistisen potilasnäkökulman ohella potilaiden voimaannuttamista ja osallistumismahdollisuuksia, hoidon kokonaisvaltaista koordinointia sekä potilaan perheen ja läheisten merkitystä. Kuvaa potilaslähtöisyyden edesauttamisesta suomalaisessa palvelujärjestelmässä täydennetään kuudennella ulottuvuudella, jossa tarkastellaan potilaslähtöisyyttä rakentavien osatekijöiden juurruttamista palvelujärjestelmään terveydenhuolto-organisaatioiden sisäisten tuki- ja muutosprosessien kautta. Tutkimuksen aineistona ovat sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemat sosiaali- ja terveydenhuollon kehityssohjelmat ja kansanterveysstrategiat, joiden sisältämiä potilaslähtöisyyttä edistäviä tavoitteita ja toimenpiteitä luokitellaan käyttäen Evert Vedungin kolmijakoista jäsennystä, jossa ohjauskeinot jaetaan normiohjaukseen, taloudelliseen ohjaukseen sekä informaatio-ohjaukseen. Ohjelmissa korostuu etenkin pyrkimys parantaa hoidon koordinaatiota ja hoitoketjujen jatkuvuutta. Uusimmissa ohjelmissa korostetaan myös vahvasti potilaiden osallistumismahdollisuuksia sekä potilaiden omaa kapasiteettia sekä tietoja ja taitoja vaikuttavan hoidon takeena. Tavoitteita on ajettu eteenpäin lähinnä informaatio-ohjauksella, mutta myös ohjelmiin sisältyvän normiohjauksen määrä on lisääntynyt. Potilaslähtöisyyden edistäminen on kuitenkin perustunut pääasiassa kunnille esitettyihin suosituksiin eikä tarkasti määriteltyihin yksilönoikeuksiin tai palveluvelvoitteisiin. Ohjelmien kautta muodostuva kuva sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän ohjauksesta kertoo, että potilaslähtöisyyden ideaali ja tavoitteet ovat vähä vähältä hivuttautuneet osaksi myös suomalaisten terveydenhuollon ideaalia. Potilas nähdäänkin ohjelmissa enenevässä määrin itsemääräävänä, tietoisena olentona, jolla on myös palvelujärjestelmässä oikeus osallistua, päättää ja vaikuttaa hoitoonsa. Myös terveydenhuollossa on näin omaksuttu muilta palvelualoilta tuttu asiakaslähtöisyyden tavoite