Kunniavieraat Jumalan välikappaleina : varhaiskristillinen vieraanvaraisuus kunnian näkökulmasta Luukkaan kaksoisteoksessa

Tässä tutkielmassa aiheeni oli vieraanvaraisuus Luukkaan kaksoisteoksessa. Tarkastelin sitä, mitä uutta varhainen kristinusko toi antiikin Välimeren vieraanvaraisuuskäsityksiin. Tarkasteluni sijoittui lähetystyökontekstiin. Analyysini perustui kahteen tutkimuskysymykseen, joista ensimmäinen oli, mitä yhteisiä ja mitä erottavia piirteitä varhaiskristillisellä vieraanvaraisuudella oli antiikin juutalaisen vieraanvaraisuuden ja laajemmin antiikin kreikkalaisroomalaisen vieraanvaraisuuden kanssa. Toinen tutkimuskysymykseni oli, mikä oli varhaiskristillisen vieraanvaraisuuden suhde antiikin Välimeren kulttuurin arvomaailmaan kunnian ja häpeän näkökulmasta. Lähteenä tutkielmassani käytin ensinnäkin kahta Jeesuksen opetuspuhetta Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 9:1–6 ja Luuk. 10:1–20). Nämä puheet oli suunnattu opetuslapsille ja niiden aiheena olivat ohjeet siitä, kuinka tehdä lähetystyötä. Apostolien teoista olin valinnut lähteikseni kolme vieraanvaraisuuskertomusta, joissa vieraanvaraisuussuhteen osapuolina olivat lähetystyöntekijät ja lähetystyön kohteet. Yhdessä kertomuksessa osapuolina olivat Cornelius ja Pietari seurueineen (Ap.t. 10–11:18), toisessa Lyydia ja Paavali seurueineen (Ap.t. 16:11–15 ja Ap.t. 16:40) ja kolmannessa kertomuksessa vanginvartija, Paavali ja Silas (Ap.t. 16:23–36). Verratessani matkaohjeita ja Apostolien tekojen vieraanvaraisuuskertomuksia antiikin juutalaiseen ja kreikkalaisroomalaiseen vieraanvaraisuuteen löysin paljon yhteisiä piirteitä sanastossa ja vieraanvaraisuuskäytännöissä. Keskeinen ero matkaohjeiden ja antiikin juutalaisen ja kreikkalaisroomalaisen vieraanvaraisuuden välillä oli se, että matkaohjeet kielsivät vieraita valitsemasta isäntänsä. Apostolien tekojen vieraanvaraisuuskertomukset kuvaavat antiikin Välimeren kulttuureissa sosiaalisten normien kanssa ristiriidassa olevia vieraanvaraisuussuhteita, joissa sosiaaliset rajat statusten, uskontojen, kulttuurien ja sukupuolten välillä ylittyvät. Sosiaalisten normien rikkominen merkitsi altistumista kunnian menetykselle ja häpeälle. Varhaiseen kristinuskoon sisältyi kuitenkin mahdollisuus rikkoa uskonnolliset, kulttuuriset, hierarkkiset ja sukupuolten väliset rajat hengellisten päämäärien vuoksi. Varhaiskristilliset lähetystyöntekijät olivat lähetystyön kohteena oleville ihmisille Jumalan edustajia ja Jumalan lahjojen välikappaleita ja siten statuksesta riippumatta isännilleen kunniavieraita. Sosiaalisten rajojen ylittäminen teki mahdolliseksi heikkojen linkkien syntymisen eri verkostoihin kuuluvien ihmisten kesken ja sitä kautta kristinuskon nopean leviämisen antiikin Välimeren maailmassa