Kotona asuvien vanhusten kaltoinkohtelu gerontologisen sosiaalityön haasteena

Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata kotona asuvien vanhusten kaltoinkohtelun ilmiötä vanhussosiaalityön asiantuntijoiden näkökulmasta. Tavoitteena on tehdä vanhusten kaltoinkohtelun ilmiötä ja avohuollon vanhussosiaalityötä näkyväksi. Tutkimuskysymykset ovat: miten avohuollon vanhussosiaalityön asiantuntijat kuvaavat kaltoinkohtelun ilmiötä ja miten he kuvaavat toimintaansa kaltoinkohtelutilanteissa? Tutkimusaineistona ovat vanhussosiaalityöntekijöiden puolistrukturoidut fokusryhmähaastattelut. Keräsin aineiston kolmessa Helsingin kaupungin sosiaali- ja lähityön yksikössä kesällä 2013. Haastattelut toteutettiin 2-4 hengen ryhmissä ja niihin osallistui 9 haastateltavaa. Analysoin haastatteluaineiston aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Jäsensin tulokset kolmeen osioon: sosiaalityöntekijöiden käsityksiin kaltoinkohtelun ilmiöstä, sosiaalityöntekijän asiantuntijatoimintaan kaltoinkohtelutilanteissa ja kaltoinkohtelutilanteiden haasteisiin sosiaalityön näkökulmasta. Vanhusten kaltoinkohtelun ilmiö on monisyinen ja haastava sosiaalinen ongelma, joka näkyy avohuollon vanhussosiaalityössä. Sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään eniten taloudellista kaltoinkohtelua, mutta myös fyysistä ja henkistä väkivaltaa, hoidon laiminlyöntiä ja rajoittamista sekä rakenteellista kaltoinkohtelua. Kaltoinkohtelun uhriksi voi joutua kuka tahansa yli 65-vuotias henkilö, kun taas tyypillinen kaltoinkohtelija on uhrin lähiomainen. Kaltoinkohtelutapauksia yhdistävät usein erilaiset vanhukseen, kaltoinkohtelijaan tai heidän väliseen suhteeseen liittyvät riskitekijät. Erityisenä riskiryhmänä pidettiin omaishoitoperheitä. Kaltoinkohtelu tulee sosiaalityöntekijän tietoon yleensä erilaisia kaltoinkohtelun tunnusmerkkejä koskevien vihjeiden ja havaintojen muodossa joko yhteistyökumppaneilta tai vanhuksen läheisverkostoilta. Vanhussosiaalityöntekijöiden asiantuntijatoiminta muodostuu kaltoinkohtelutilanteiden selvittämisestä ja arvioimisesta, palveluohjauksesta ja neuvonnasta, psykososiaalisesta tuesta ja keskusteluavusta sekä moniammatillisesta yhteistyöstä ja verkostotyöstä. Sosiaalityöntekijän toiminnan kannalta keskeisiä tehtäviä ovat kaltoinkohtelun puheeksi ottaminen, asianosaisten kuuleminen, palvelujen järjestäminen ja yhteistyön koordinoiminen. Kaltoinkohtelutilanteissa toimiminen edellyttää sosiaalityöntekijältä monipuolista asiantuntijaosaamista. Sosiaalityöntekijät ovat kuitenkin sekä tiedollisesti että toiminnallisesti riippuvaisia yhteistyökumppaneista ja vanhuksen läheisverkostoista, koska heidän omat toimintamahdollisuutensa ovat vähäiset. Sosiaalityöntekijöiden toimintamahdollisuudet painottuvat korjaavaan työskentelyyn ennaltaehkäisevän työn jäädessä vähäiseksi. Haastatteluryhmien väliset erot koskivat yhteistyökäytäntöjä ja kaltoinkohtelutilanteissa käytettyjä palveluja. Väkivallan uhkatilanteita lukuun ottamatta yhtenäisiä toimintaohjeita ei ole käytettävissä. Kaltoinkohtelutilanteiden keskeisimmät haasteet liittyvät kaltoinkohtelun tulkintaan, itsemääräämisoikeuden kunnioittamiseen ja palvelujärjestelmän puutteisiin, jotka vaikuttavat kokonaisvaltaisesti sosiaalityöntekijöiden toimintaan. Kaltoinkohteluun on hankala puuttua, jos sitä ei tunnisteta. Kaltoinkohtelua kohdanneelle vanhukselle ei myöskään ole aina osoittaa sopivia palveluja tai turvallista paikkaa. Kaltoinkohtelutilanteisiin liittyy eettinen ristiriita, joka koskee vanhuksen itsemääräämisoikeuden kunnioittamista ja vanhussosiaalityöntekijän auttamisvelvollisuutta. Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijatoiminnan kannalta kehitettävää löytyi koulutuksesta, rakenteellisesta vaikuttamisesta, vanhusten avopalveluista ja erityisesti kaltoinkohdeltujen vanhusten erityistarpeet huomioivista palveluista