Structural Change in Livestock Farming : Research from Finland and the other Baltic littoral countries

Livestock production has been shifting towards larger production units, with the number of small livestock farms rapidly decreasing as a result. This dissertation examines the impact of this structural change in Finland and Northern Europe as it affects agricultural land use. The work comprises three substudies as well an introductory synopsis. It contributes to the literature through insights into the possible side-effects of the structural development studied, which highlights issues that deserve special attention. In most instances, efforts to achieve economies of size account for past and ongoing growth in farm size: Farms seek possibilities to gain efficiency and productivity in order to keep their viability in the face of growing production costs. In the case of Finnish dairy farms, increased productivity is mostly attributable to advances in technology. Average technical efficiency has increased but only slightly; more importantly, a higher share of the total production volume is produced with higher technical efficiency. One factor affecting the technical efficiency of dairy farms is parcel structure, that is, the size of and distance to field parcels. Improving parcel structure would thus be an ap-propriate measure in the effort to improve technical efficiency. One alternative to high-intensity production that has been put forward is a strategy based on low input use. In the northern European context, clover-grass-based for-ages are suitable for sustainable low-input or organic dairying. They are advantageous in that they require less nitrogen fertilization than pure hay grasses yet provide a higher protein content for livestock. While any incentive to cultivate clover-grass was found to be highly dependent on the price of nitrogen, increasing the yield of clover-grasses (i.e., decreasing the gap in yield vis-à-vis intensive grass production) would also effectively promote clover cultivation. Significantly, this would not entail additional costs for milk producers or society, a finding arguing for encouraging the development of clover varieties and cultivation practices. Yet, the potential for clover-grass was found to be limited due to the excessive quantity of manure nitrogen at average dairy farm stocking rates. As livestock farms that continue to operate are growing larger and housing more animals, effects can be expected where the use of manure is concerned. The crux of the issue is the nutrient composition of manure: By the year 2030, farms housing more than 500 livestock units will likely produce more than two-thirds of all manure phosphorus, whereas the proportion in 2010 was one-third. This development would in-duce a need for growing farms to acquire 4.9 million hectares of land from exiting farms in order to meet the current manure spreading requirements. This shift represents 64% of the total area available for spreading in 2010 and 15% of the total utilized agricultural area of the regions studied. The results suggest that despite it being economically justified to seek economies of size in agriculture, contrasting and/or countervailing tendencies can be identified that are related to land management. These tendencies 1) reduce efficiency, 2) limit cultivation opportunities and 3) lead to the concentration of nutrients on fewer farms. Structural development – livestock farms becoming larger – creates pressure to develop new nutrient solutions. An awareness of these issues is crucial when agri-environmental policies are developed. The present research indicates that it is justified to promote land-use efficiency in livestock farming through farm consolidation pro-grams and by promoting cooperation between farmers. It is also advisable to enact manure nutrient regulation in the supranational context. Keywords: agriculture, structural change, livestock farms, efficiency, intensity, agglomerationKotieläintuotannon rakennekehitys on edennyt nopeasti kohti suurempaa tilakokoa. Tässä työssä tarkastellaan kehityksen vaikutuksia Suomessa ja osin Pohjois-Euroopassa maatalousmaan käytön näkökulmasta. Tutkimus täydentää olemassa olevaa tutkimuskirjallisuutta tuomalla tietoa rakennekehityksen mukanaan tuomista kitkakohdista maankäyttöön liittyen ja nostaa esiin eräitä kohtia, jotka ansaitsevat erityistä huomiota. Rakennekehityksen taustalla on monia tekijöitä. Taloudellisesti olennaisin tekijä on tuotantokustannusten suhde tuotannon laajuuteen. Kuten kaikessa yritystoiminnassa, myös kotieläintuotannossa elinkelpoisuuden säilyttämiseksi on jatkuva paine pyrkiä tuottavuuden kasvattamiseen ja siten tuotantokustannusten hillitsemiseen. Usein keskeinen yksikkökustannusten alentamisen keino on tuotannon laajuuden kasvattaminen. Essee I tarkasteli maitotilojen tehokkuutta stokastisen tuotantorintamamallin avulla. Vuotuinen tekninen kehitys oli 1,4 % ja tekninen tehokkuus suhteessa parhaiden tilojen muodostamaan rintamaan koko tarkastelujaksolla keskimäärin 79 %. Tarkasteltaessa tuotantomäärän ja tehokkuuden suhdetta, havaittiin että suhteellisesti entistä suurempi osa maidosta tuotettiin kaikkein tehokkaimmassa maidontuottajajoukossa, kun vertailtiin tutkimusjakson alkua ja loppua. Painotettu keskietäisyys peltoihin sekä peltojen koko vaikuttivat merkitsevästi tehokkuuteen. Näin ollen, tilusjärjestelyissä sekä lohkojen etäisyyden vähentämisellä (lohkojen vaihdot) että lohkokoon kasvattamisella (lohkojen yhdistämiset) voidaan saavuttaa merkittäviä hyötyjä tuotannon tehostumisen kautta. Vaihtoehtona tavanomaiselle, intensiiviselle panoskäytölle perustuvalle kotieläintaloudelle on esitetty matalan panoskäytön strategiaa, jossa pyritään vähentämään ostopanosten käyttöä ja hyödyntämään vahvemmin luonnon omia prosesseja. Pohjois-Eurooppaan soveltuva esimerkki voisi olla biologisen typensidonnan vahvempi hyödyntäminen nurmentuotannossa apilanurmia viljelemällä. Apilan typensidonnan hyödyntäminen edellyttää melko alhaista lannoitetypen käyttöä. Tällöin odotettavissa on yleensä intensiivistä nurmea alhaisempi satotaso, mutta sadon valkuaispitoisuus voi olla hyvällä tasolla. Näiden perusoletusten vallitessa, erilaisia keinoja kannustaa tiloja matalampaan panoskäyttöön apilanurmien hyödyntämisen avulla tarkasteltiin Suomen maataloutta kuvaavan DREMFIA-sektorimallin avulla. Tarkastellut vaihtoehdot, kuten viljelyn tuet ja viljelykustannusten madaltaminen vaikuttivat vain vähän tuotantoa lisäävästi. Typpilannoitteiden korkeampi hinta lisäsi apilan viljelyä merkittävästi, mutta vaikutti lisäkustannuksena maatalouden kannattavuutta alentavasti. Neutraalein tapa tukea apilanurmia on satotason kehittäminen. Havaittiin myös, että tavanomaisessa maidontuotannossa kotieläinten lannan typpeä muodostuu suhteessa pinta-alaan niin paljon, että sen käyttö tasaisesti viljelyssä voi alkaa rajoittamaan apilan menestymistä nurmiseoksissa. Matala panoskäyttö tässä suhteessa edellyttää siis myös keskimääräistä suurempaa peltoalaa tai vähintäänkin lannan hyödyntämisen suunnittelua niin, että apilanurmille levitettävä lantamäärä pysyy riittävän alhaisena. Kotieläintilojen lukumäärän vähentyminen ja toisaalta jatkavien tilojen koon kasvu aiheuttavat myös lannan ravinteiden keskittymistä harvemmille tiloille. Tutkimuksen kolmannessa esseessä tarkasteltiin kuinka lannan ravinteet jakaantuvat erikokoisille tiloille kahdeksassa eri Itämeren rannikkovaltiossa. Tutkimuksessa rakennettiin kotieläintalouden rakennekehitystä kuvaava Markovin ketju -malli, jonka avulla tehtiin projektio tulevasta rakennekehityksestä aina vuoteen 2030 asti. Tulosten mukaan vuoteen 2030 mennessä yli 500 eläinyksikön kokoluokan tilat tuottavat yli kaksi kolmasosaa kaikesta lannan fosforista, kun vuonna 2010 vastaava osuus oli noin kolmannes lannan kokonaisfosforista. Kehityksen myötä kasvavat tilat joutuvat hankkimaan 4,9 miljoonaa hehtaaria lannanlevitysalaa. Tämä muutos edustaa 64 prosenttia vuoden 2010 kokonaislevityspinta-alasta ja 15 prosenttia tutkittujen alueiden kokonaispelto-pinta-alasta. Olisi tärkeää, että ravinteiden käytön ohjaus toimisi eri maissa yhteneväisin perustein, jotta tuotanto ei pitkällä aikavälillä keskittyisi maihin, joissa rajoitukset ovat väljimmät. Tuloksiin perustuen voidaan todeta, että vaikka maatilojen koon kasvattaminen on taloudellisesti perusteltua, rakennekehitys aiheuttaa maankäyttöön liittyen myös ristiriitaisia vaikutuksia. Näistä olennaisimmat voidaan tiivistää kolmeen kohtaan. Tilakoon kasvattaminen: 1) tilusrakenteen kustannuksella voi heikentää tuotannon tehokkuutta, 2) voi rajoittaa matalan panoskäytön viljelymahdollisuuksia ja 3) johtaa ravinteiden keskittymiseen entistä harvemmille tiloille ja luo siten painetta kehittää uusia ratkaisuja ravinteiden käyttöön. Nämä seikat on syytä huomioida maatalouden ympäristöpolitiikkaa kehitettäessä. On perusteltua edistää maankäytön tehokkuutta tilusjärjestelyiden avulla ja edistämällä viljelijöiden välistä yhteistyötä. Lannan ravinteiden käyttöä on syytä tarkastella eri maissa yhteneväisin perustein. Asiasanat: maatalous, rakennemuutos, kotieläintalous, tuottavuus, tehokkuus, intensiteetti, agglomeraati