Sosiaalityön opiskelijoiden käsityksiä sukupuolivähemmistöistä

Sukupuolivähemmistöt vähemmistöryhmänä ovat aiempaa enemmän esillä yhteiskunnassa ja keskusteluissa. Sukupuolivähemmistöihin kuuluvat henkilöt saattavat kuitenkin usein kohdata esimerkiksi sukupuoli-identiteettiin perustuvaa syrjintää, eikä heidän asemaansa tunnusteta vielä täysin kattavasti. Sosiaalityö tasa-arvoisuuteen pyrkivänä työnä on velvollinen kunnioittamaan monimuotoisuutta sekä taistelemaan syrjintää vastaan. Tämän vuoksi sosiaalityöntekijältä odotetaan sekä sukupuolen moninaisuuden tunnistamista, tunnustamista sekä riittävää tietoa kyseisestä vähemmistöryhmästä. Tämä maisterintutkielma käsittelee sosiaalityön opiskelijoiden käsityksiä sukupuolivähemmistöistä. Fenomenografisella lähestymistavalla toteutettu tutkielma pyrkii kuvaamaan opiskelijoiden käsityksiä sukupuolivähemmistöistä sisältäen muun muassa heidän ajatuksensa, tietonsa ja mielipiteensä sekä sukupuolivähemmistöihin että sukupuolen moninaisuuteen liittyen. Käsitysten ja niiden kontekstin analyysi rakentuivat fenomenografisen tutkimusotteen mukaisesti niin, että ne muodostivat mahdollisimman aidon ja todenmukaisen kuvan haastateltujen opiskelijoiden sen hetkisistä käsityksistä, kuitenkaan ilman pyrkimystä yleistettävyyteen. Tutkimusta varten on haastateltu seitsemää sosiaalityön yliopisto-opiskelijaa. Haastattelut on toteutettu tammi- ja helmikuussa 2020 yksilöhaastatteluina, ja niiden pohjalta tehdyt litteraatit muodostavat tutkimuksen aineiston. Haastateltavien puheen pohjalta piirtyy melko yhdenmukainen viesti siitä, ettei sukupuolivähemmistöjä ja esimerkiksi niihin liitettyjä termejä tunneta tarpeeksi hyvin. Tämä vaikeuttaa aiheesta keskustelemista, ja useamman haastateltavan mukaan jopa estää siitä puhumista. Tämän ilmiön haastateltavat tunnistivat sekä itsessään että muissa. Samalla he toivoivat myös vähemmistöryhmältä ymmärrystä, sillä aiheen koettiin vasta hakevan paikkaansa keskusteluissa. Vaikka aiheesta puhuminen koettiin osittain hankalaksi jopa haastattelutilanteissa, oli opiskelijoilla kuitenkin melko kattava kuva sukupuolivähemmistöistä. Huomioitavaa kuitenkin on, että yksikään opiskelija ei esimerkiksi tunnistanut transvestisuutta osaksi sukupuolivähemmistöjä. Keskustelun vaikeuden lisäksi opiskelijat ilmaisivat turhautuneisuutensa sukupuolittuneeseen yhteiskuntaan, aiempaa jyrkempien sukupuoliroolien asettamiin paineisiin sekä sukupuoleen perustuviin käytänteisiin myös sosiaalityössä. Aiheen haastavuuden lisäksi esiin nousee sosiaalityön koulutuksen rooli sukupuolivähemmistöteemoissa. Jokainen tutkimukseen osallistunut haastateltava oli sitä mieltä, ettei sosiaalityön koulutus käsittele sukupuolivähemmistöaiheita joko tarpeeksi tai ollenkaan. Koulutuksen puutteellisuuden myötä osa opiskelijoista oli esimerkiksi sukupuolivähemmistöasiakkaan töissä tavatessaan joutunut etsimään itsenäisesti lisää tietoa verkosta tai osallistumaan sukupuolivähemmistöjä käsittelevään lisäkoulutukseen. Osa opiskelijoista ei kuitenkaan kokenut yliopiston sukupuolivähemmistökoulutusta tarpeelliseksi aiheen marginaalisuuden vuoksi; heidän käsityksensä mukaan tieto tulee välttämättömäksi vasta silloin, kun esimerkiksi kohtaa sukupuolivähemmistöön kuuluvan asiakkaan. Tiedon puute, vaiettu keskusteluilmapiiri sekä moninaisuuden vajavainen huomiointi vaikeuttavat sukupuolivähemmistöön kuuluvien aseman parantamista. Lisäksi sosiaalityön koulutuksen vähäisen sukupuolivähemmistöpuheen myötä tulevilla sosiaalityöntekijöillä ei välttämättä ole niitä valmiuksia, joita kunnioittavaan kohtaamiseen ja luottamukselliseen vuorovaikutussuhteeseen vaaditaan. Jatkotutkimuksen kannalta olisi tärkeää tutkia lisää esimerkiksi sosiaalityön koulutuksen roolia sukupuolivähemmistöteemojen esiintuomisessa