Kansankirkko, yhteiskunta ja isänmaa kirkkopäiväkeskustelussa 1930-1938

Tässä työssä olen tutkinut luterilaisen kirkon yleisillä suomenkielisillä kirkkopäivillä vuosina 1930–1938 käytyä keskustelua kansankirkosta, yhteiskunnasta ja isänmaasta. Lähempinä kysymyksinä olen tarkastellut, mitä kirkkopäivillä keskusteltiin kansankirkon roolista yhteiskunnassa, millaisena yhteiskunnallinen ja uskonnollinen tilanne Suomessa nähtiin ja mitä kirkon yhteiskunnallisen tehtävän ja vastuun nähtiin pitävän sisällään. Lähteenä on käytetty Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliiton erillisjulkaisuja kirkkopäivistä, jotka pitävät sisällään kaikki kirkkopäivillä pidetyt esitelmät, alustukset, saarnat ja raamattutunnit. Kirkkopäiviä järjestettiin 1930-luvulla viisi kertaa, aina kahden vuoden välein. Kirkkopäivillä keskusteltiin laajasti ajankohtaisista yhteiskunnallisista ja kirkollisista kysymyksistä sekä kirkon työmuotojen kehittämisestä. Kirkkopäivillä puhuivat niin papit kuin maallikot, myös kirkon johto osallistui kirkkopäiville. 1930-luvun alun kirkkopäivillä keskusteltiin erityisesti vallitsevasta lama-ajasta ja siitä aiheutuneesta taloudellisestä hädästä. Myös kirkon ja poliittisen toiminnan suhteet nousivat keskusteluun, kun sisäpoliittinen tilanne oli levoton äärioikeiston noustua. Uskonnollinen ja siveellinen hätä oli erityinen keskustelunaihe kaikilla 1930-luvun kirkkopäivillä ja sen vuoksi kirkolta ja yhteiskunnalta vaadittiin ripeitä toimia. Lisäksi kristinuskonvastaisen ja vapaamielisen maailmankatsomuksen katsottiin jo levinneen kaikkiin kansankerroksiin. Kommunismista ja uskonnottomuudesta varoiteltiin paljon. Toinen laajaa keskustelua herättänyt aihe oli kirkon kansankasvatusvastuu. Huolta nähtiin kotien kristillisyyden ja koulujen uskontokasvatuksen heikkenemisestä. 1930-luvun loppupuolella yleinen maailmantilanne kiristyi ja pelko rauhan puolesta kasvoi. Maailmantilanne puhutti myös kirkkopäivillä. Erityisiä aiheita olivat lisäksi maallistumisen vaara sekä yhteiskunnan sosiaalinen työ ja kristittyjen osallistuminen siihen. Kansankirkon tehtävät yhteiskunnassa nähtiin hyvin moninaisina. Kirkkoon kuului ehdoton enemmistö suomalaisista, joten katsottiin, että kirkolla oli vastuu koko kansasta. Kirkon nähtiin myös ainoana voivan vaikuttaa kansan henkiseen eheytymiseen. Kansan kahtiajakautumisesta oltiin huolissaan, samoin työväestön kirkosta vieraantumisesta. Kristillisyys nähtiin kuuluvan kansan elämän perustuksiin ja sen heikkeneminen niin yhteiskunnassa kuin kodeissa oli vakava uhka kansan tulevaisuudelle. Erityisesti lasten ja nuorison kasvatustyöhön kiinnitettiin huomiota. Kirkon lapsi- ja nuorisotyön toimintamuotoja haluttiin kehittää. Koulujen uskonnonopetustilannetta seurattiin tarkalla silmällä. Diakoniatyön aseman todettiin olevan vielä heikkoa ja siihen vaadittiin parannustoimia. Aineellinen hätä vaati niin kirkkoa kuin yksittäisiä kristittyjä toimiin hädän lievittämiseksi. Kirkon diakoniatyö oli tässä olennainen, mutta myös yhteiskunnalliseen huoltotyöhön kristittyjä neuvottiin osallistumaan monipuolisesti. Kirkon ja yhteiskunnan tehtäviin tehtiin selkeää eroa, mutta kristittyjä kehotettiin osallistumaan monipuolisesti valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan, muistaen aina toimia siellä kristillisiä periaatteita noudattaen ja edistäen. Kirkon hengellisen tehtävän ensisijaisuutta korostettiin ja ruohonjuuritason työ niin kasvatuksen kuin rakkauden palvelun osalta nähtiin tärkeimpänä keinona kirkosta vieraantuneiden saamiseksi takaisin ja kristillisyyden aseman vahvistamiseksi yhteiskunnassa