Ilmastoresilienssi Pariisin ilmastosopimuksen jälkeen: tapaustutkimus Suomen arktisesta matkailusta

Pariisin ilmastosopimuksen allekirjoittaminen on korostanut ilmastoresilienssin merkitystä. Suomen arktinen matkailu on mielenkiintoinen tapaustutkimus ilmastoresilienssin teorialle Pariisin sopimuksen jälkeisellä aikakaudella, koska Suomen hallituksen linjauksen mukaisesti maa on vuonna 2035 maailman ensimmäinen teollistunut hiilineutraali yhteiskunta. Samanaikaisesti arktisen alueen voimakas ilmastonmuutos lisää elinkeinon haavoittuvuutta. Asetelman moniulotteisuutta lisää myös elinkeinon voimakas globaali ja paikallinen kasvu. Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään, mitä ilmastonmuutoksen vaikutukset arktiseen matkailuun kertovat matkailun ilmastoresilienssistä Pariisin sopimuksen jälkeisellä aikakaudella. Tutkielmaa varten tehtiin 20 puolistrukturoitua haastattelua arktiseen matkailuun vaikuttaville sidosryhmille. Teoreettisen viitekehyksen muodostavat ilmastoresilienssin teoria sekä teoriaohjaava sisällönanalyysi. Kansainvälisten suhteiden resilienssitutkimukselle ominaisesti tutkielma ammentaa monitieteisestä tutkimuksesta sitoutuen arktisen resilienssin tutkimustraditioon, jonka ovat tehneet tunnetuksi Arktisen neuvoston työryhmät. Tutkielma tuo esiin neljä keskeistä havaintoa matkailun ilmastoresilienssistä: 1) ilmastoresilienssi on sidoksissa alueen elinvoimaan, 2) kasvava epävarmuus haastaa ja uusintaa ilmastoresilienssiä, 3) aktiivinen kimmoisuus toimii ilmastoresilienssin mittana ja 4) Suomessa arktisen matkailun ilmastoresilienssi on toistaiseksi riittävällä tasolla, mutta tämän kehittämiselle on kasvava tarve. Tutkielma tuo myös esiin tarpeen ilmastoresilienssin kehittämisen koordinaatiolle. Toistaiseksi koordinaation puuttuessa tarvittavien toimenpiteiden toimeenpano viivästyy. Havainto on linjassa kansainvälisen vertailun kanssa, jossa matkailuelinkeinon omaehtoiset järjestelmätason toimet ilmastonmuutokseen sopeutumiseen sekä sen hillintään ovat usein osoittautuneet tehottomiksi. Tältä osin tutkielma tuo esiin tarpeen jatkotutkimukselle julkishallinnon roolista matkailun ilmastoresilienssiä kehittävän koordinaation organisoimisessa