Ulko- ja turvallisuuspoliittinen päätöksenteko ja suvereenisuus – Euroopan unionin ja jäsenvaltion risteävät roolit

Euroopan unioni (EU) on laajentunut ja samanaikaisesti kasvattanut toimialaansa useille uusille politiikan sektoreille verrattuna sen alkuvuosien toimintaan Euroopan yhteisönä. Uudistumispaineita on kohdistunut erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalle globaalin turvallisuustilanteen muuttumisen seurauksena. Euroopan unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka perustettiin vuonna 1993 Euroopan unionista tehdyllä sopimuksella vastaamaan näihin muuttuneisiin olosuhteisiin. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka lukeutuu valtion keskeisien tehtävien piiriin, minkä vuoksi alalle kohdistuvan ylikansallisen toimivallan yhtenä ongelmallisuutena nähdään olevan unionin jäsenvaltioiden täysivaltaisuuteen ja itsemääräämisoikeuteen kohdistuvat vaikutukset. Ensisijaisesti päätökset tehdään kyseisellä politiikanalalla yksimielisesti ja vasta toissijaisena rajoitettuna päätöksentekomenetelmänä hyödynnetään määräenemmistöpäätöksentekoa. Erityisesti viime vuosien aikana on esitetty poliittisia kannanottoja yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan alan päätöksentekomenetelmien päivittämiseksi päätöksenteon tehostamisvaatimuksen nimissä. Tämän tutkielman tavoiteasetantana on syventyä Euroopan unionin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä alalla käytettäviin päätöksentekomenetelmiin. Merkittävä viitekehys politiikan sektorin tarkasteluun muodostuu unionin jäsenvaltioiden suvereenisuudesta eli täysivaltaisuudesta. Keskeisenä painopisteenä tutkielmassa on näin ollen unionin jäsenvaltion, Suomen, kansainväliset suhteet sekä täysivaltaisuus. Tutkielma on metodiltaan lainopillinen, sillä pääasiallisena tavoitteena on selvittää voimassaolevan Euroopan unionin oikeuden sisältöä yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan kytkeytyen sekä kansallisen oikeuden osalta Suomen lainsäädäntöä kansainvälisistä suhteista sekä suvereenisuudesta. Hyödynnettävä aineisto rakentuu pääasiassa oikeustieteellisen tieteenalan kirjallisuudesta, EU:n perussopimusten sekä Suomen perustuslain säännöksistä, lain esitöistä ja poliittisista kannanotoista. Lisäksi oikeuskäytäntöä hyödynnetään lainsäädännön asettamin rajoituksin. Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että ylikansallisen yhteisön sääntelyllä ja päätöksenteolla on lähtökohtaisesti aina vaikutusta kansallisen tason toimintaan riippumatta käytettävästä päätöksentekomenetelmästä. Jäsenvaltion kansallinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on lähentynyt merkittävästi unionin politiikan kanssa, ja näin voidaankin sanoa suomalaisen politiikanalan eurooppalaistuneen. Sekä kansallisella että ylikansallisella ulko- ja turvallisuuspolitiikalla on yhteneviä tavoitteita toiminnalle, eikä unionin politiikan tarkoituksena ei ole syrjäyttää kansallista politiikkaa. Jäsenvaltiot asettavatkin rajoja unionin toiminnalle luovuttaessaan sille suvereenisuusoikeuksien muodossa toimivaltuuksia. Huomattavaa on, että Euroopan unioniin liittyminen ja kansallisen suvereenisuuden kaventuminen jäsenyyden seurauksena on valtioille vapaaehtoista sekä tiedostettua. Suvereenisuuden kaventumisen vastakohtana jäsenvaltiot pääsevät kuitenkin kollektiivisen toimivaltuuden kautta vaikuttamaan ylikansallisen politiikan suuntaviivoihin, minkä voidaan nähdä olevan merkittävää itsemääräämisoikeuden kannalta. Lopuksi nostetaankin esille kysymys kollektiivisen vaikutusvallan asemasta jäsenvaltion suvereenisuuden kaventumisen rinnalla