Omaishoitajan ja hoidettavan oikeudellinen asema: Näkökulmana vanhusten omaishoito

Omaishoitolain (937/2005) 2 §:ssä omaishoito määritellään vanhuksen, vammaisen tai sairaan henkilön hoidon ja huolenpidon järjestämiseksi kotioloissa omaisen tai muun hoidettavalle läheisen henkilön avulla. Omaishoidon tuen kokonaisuuteen sisältyvät omaishoitajalle maksettava palkkio, vapaapäivät ja omaishoitoa tukevat palvelut sekä hoidettavalle annettavat tarvittavat muut palvelut. Omaishoidon tukeen ei ole subjektiivista oikeutta, joten kunnilla ei ole ehdotonta velvollisuutta myöntää omaishoidon tukea kaikille myöntämisedellytykset täyttäville hakijoille. Tutkielmassa tarkastellaan omaishoitajan ja hoidettavan oikeudellisen aseman muotoutumista erityisesti omaishoidon tukea koskevassa päätöksenteossa vanhusten omaishoidon näkökulmasta. Tukihakemukseen tulee antaa muutoksenhakukelpoinen hallintopäätös ja muutoinkin menettelyssä tulee noudattaa hyvää hallintoa. Myöntävän päätöksen jälkeen omaishoitaja ja kunta solmivat omaishoidon järjestämisestä omaishoitosopimuksen, joka määritellään omaishoitolaissa toimeksiantosopimukseksi. Tutkielma asettuu pääasiassa sosiaali- ja hallinto-oikeuden rajapintaan, mutta aiheeseen liittyy myös jonkin verran sopimusoikeudellisia periaatteita. Tutkielma on lainopillinen, jolloin tutkimuskohteena on voimassa oleva lainsäädäntö. Lainsäädännön lisäksi keskeisenä oikeuslähteenä käytetään lainvalmisteluasiakirjoja, korkeimman hallinto-oikeuden oikeustapauksia, oikeuskirjallisuutta ja viranomaisnormeja. Hoidettava on omaishoidon tuesta annetun hallintopäätöksen kohde ja siten asianosainen, mutta sen sijaan omaishoitajan oikeudellinen asema ei vaikuta yhtä selvältä. Toisaalta omaishoitaja on omaishoidossa samaan aikaan sosiaalihuollon asiakas käyttäessään hoitotehtävää tukevia palveluita sekä sopimuskumppani kunnan kanssa. Omaishoitosopimus tulkitaan oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa hallintosopimukseksi. Omaishoidon tukipäätökset voidaan tarkistaa ja ratkaista uudelleen riippuen kunnan taloudellisista resursseista ilman, että omaishoitoperheen tosiasialliset olosuhteet ovat muuttuneet. Tämä muodostuu ongelmaksi erityisesti luottamuksensuojan kannalta. Lisäksi omaishoitolaissa ei määritellä omaishoitosopimukselle täsmällisiä irtisanomis- tai purkuperusteita, mikä voi aiheuttaa omaishoitoperheelle tarpeetonta epävarmuutta hoidon jatkuvuudesta. Omaishoitolaki mahdollistaa, että kunnat määrittelevät lakia tarkemmat kuntakohtaiset myöntämisedellytykset. Näin ollen ensi asteen päätöksentekoa ohjaavat viranomaisnormit voivat olla erilaisia kunnista riippuen, mikä voi muodostua ongelmaksi yhdenvertaisuuden kannalta