Social Institutions and the Problem of Order : A Relational Approach to Neo-Institutionalism through Social System theory, Social Constructionism, and Critical Ideology Theory

Yhteiskunnallista ja sosiaalista vakautta ja muutosta sekä yhteiskuntien toimivuutta koskeva järjestyksen ongelma on yksi yhteiskuntatieteiden keskeisimpiä peruskysymyksiä. Järjestyksen ongelma esimerkiksi kysyy, kuinka yhteiskunnallinen järjestys voi pysyä yllä rinnakkain yhteiskunnallisen koordinaation (esim. työnjako) kanssa, ja voiko yhteiskunnan ymmärtää enemmän kuin osiensa summaksi. Tämän hetken vaikutusvaltaisin institutionalismitutkimuksen suuntaus, uusinstitutionalismi, on myös pyrkinyt vastaamaan näihin kysymyksiin. Suuntauksen noustua laajempaan tietoisuuteen 1990-luvulla jotkut sen kannattajat pyrkivät ’yhteensovitusagendallaan’ ylittämään juovan ’järjestelmiin’ ja ’elämismaailmoihin’ perustuvien ajattelutapojen välillä – juovan, joka erottaa erilaisia järjestyksen ongelmaan kiinnittyviä teoriatraditioita. Uusinstitutionalismin toivottiin myös tarjoavan aiempaa rikkaamman ja monisyisemmän perustan inhimillisen toiminnan tulkinnalle formalismin rasittamissa yhteiskuntatieteissä sekä silti mahdollistavan laajan yhteiskunnallisten rakenteiden ja muutosten tarkastelun. Vaikka nykyinen uusinstitutionalismi on moninaisempaa kuin koskaan, odotettua yhteensovittamista ei ole tapahtunut. Yhteensovituksen epäonnistuminen johtuu tutkimukseni mukaan uusinstitutionalismin teoreettisista lähtökohdista ja tarkoitushakuisesta oppialarajojen vetämisestä. Johtopäätökset perustuvat kahden uusinstitutionalismin haaran – järjestelmäajattelua edustavan historiallisen institutionalismin ja elämismaailmaajattelua edustavan ideationaalisen opin – seikkaperäiseen tarkasteluun. Niiden keskeisimmät teoreettiset ongelmat liittyvät erilaisiin ontologisiin kahtiajakoihin, kuten toimija–rakenne ja materiaalinen–ideaalinen, sekä toisaalta lineaariseen kausaalipäättelyyn. Esimerkiksi ideationaalisella opilla on taipumuksena tuottaa teoreettisia kausaaliobjekteja empiirisen analyysin työkaluiksi (’kausaalisia’, koska tiede perustuu kausaalipäättelyyn, ja ’objekteja’, koska vain ’oikeilla’ asioilla voi olla kausaalivoimaa). Tästä seuraa, että nämä abstraktiot saavat tapaustutkimuksissa ontologisen statuksen ja ne nähdään näin ollen ’asioina’, joilla on ominaisuuksia itsessään. Tämä esineellistäminen johtaa ongelmallisiin käsityksiin yhteiskunnan luonteesta ja sosiaalisesta toiminnasta, kuten ihmisten eristämiseen heidän konkreettisista olosuhteistaan tai koko institutionaalisen todellisuuden johtamiseen yksilöiden mielentiloista. Uusinstitutionalistien instituutiokäsitykset ovat yleisemminkin outo yhdistelmä mielentiloja ja selittämätöntä ’materialismia’. Toisaalta he ymmärtävät instituutiot tyypillisesti sääntöinä, normeina, kognitiivisina kehikkoina ja muina instituutioiden taustalla olevina yhteiskunnallisten suhteiden ilmentyminä. Uusinstitutionalistien aiempaa hienojakoisempi ja empiirisempi lähestymistapa on selkeästi paikannut joitain aiempia instituutiotutkimuksen puutteita. Tästä huolimatta heiltä puuttuu edelleen teoreettinen ’sosiaalinen’ tai yhteiskunnallinen’ yleisnimittäjä. Yhteiskuntateoreettisen kentän valtavasta moniaineksisuudesta huolimatta voidaan sanoa, että järjestelmä–elämismaailma-jaon ylittävät lähestymistavat, jotka selittävät yhteiskunnan institutionaalista luonnetta, löytävät yhteisen nimittäjän yhteiskunnallista suhteista. Yhteensovitusagendan elvyttämiseksi olikin tutkittava ja sovellettava täydentäviä teoriaperinteitä, jotka valikoituivat kolmella perusteella: 1) selkeä yhteys uusinstitutionalismiin; 2) järjestyksen ongelma konkreettisena teoriapremissinä; ja 3) uusinstitutionalistien omien kehityssuuntien hyödyntäminen, kuten Paul Piersonin ideologiateoreettinen tutkimusagenda historialliselle institutionalismille. Historiallista institutionalismia ja ideationaalista oppia täydentäviä ja haastavia teoriaperinteitä olivat Talcott Parsonsin järjestelmäteoria, Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmannin sosiaalinen konstruktionismi, ja Projekt Ideologietheorien kriittinen ideologiateoria, joista kaikista myös tehtiin itsenäiset uudelleenjäsennykset ja -luennat. Historialliselle institutionalismille oli mahdollista muodostaa johdonmukainen teoreettinen rakenne soveltamalla sosiaalisten järjestelmien teoriaa. Parsonsin teorian uudelleenluenta tarjoaa myös täsmällisen kuvauksen instituutioiden integraatiomekanismeista. Sosiaalisen konstruktionismin uudelleenjäsennys taas valottaa kognitioperustaisten elämismaailma-teorioiden ongelmia. Institutionalisaatioprosessien kuvaamisen sijaan ne tuntuisivatkin keskittyvän toimijoiden kokemusten (historialliseen) muodostumiseen, joka on keskeinen tekijä kaikissa tutkituissa teorioissa. Toisaalta, siinä missä muut perinteet ottavat inhimillisen toiminnan tasapainohakuisen luonteen lähtökohdakseen, kriittinen ideologiateoria kääntää asetelman ylösalaisin. Se kysyy, kuinka nykyaikaisten kapitalististen yhteiskuntien järjestykset ovat pysyneet yllä niiden sisäisistä ristiriidoista huolimatta. Nämä ristiriidat juontuvat pääsääntöisesti yksittäisten ihmisten ulottumattomissa olevista kilpailullisista suhteista, jotka he kohtaavat markkinoilla toimiessaan konkreettisina olosuhteina. Kriittinen ideologiateoria käsittääkin kapitalistisen yhteiskunnan ristiriitojen läpäisemänä kokonaisuutena, jossa ryhmät joutuvat sovittelemaan kilpailevia intressejään riittävässä määrin yhteen haastaakseen vallitsevan järjestyksen tai pitääkseen sitä yllä. Teoria kuvaa yhteiskunnan ristiriitaista luonnetta ja sitä kuinka yhteiskunnalliset suhteet tuottavat epäjärjestystä arkisten, institutionalisoituneiden käytäntöjen tahattomana seurauksena. Väitöskirjan johtopäätöksissä ehdotetaan tutkittuihin teoriaperinteisiin perustuvaa yhteiskunnallisia suhteita jäsentävää synteesiä, joka ylittää järjestelmä–elämismaailma-jaon ja kuvaa kuinka yhteiskunta voi olla enemmän kuin osiensa summa.One of the most profound social scientific questions pertains to social order – the stability, change, and functioning of human societies. Two prongs to this question inform the background to operationalising any institutional theory: how a society can simultaneously maintain its integration and co-ordination (e.g., division of labour) and whether a society can be understood as more than the sum of its parts. The most influential contemporary tradition of institutionalism, known as neo-institutionalism, is no exception with regard to these interconnected questions. Celebrating a new era for institutionalism in the 1990s, some members of that school declared a ‘reconciliation agenda’ aimed at overcoming the vast gulf between ‘system’ and ‘lifeworld’ thinking in the social sciences, a chasm that separates between traditions on the basis of their perspective on the problem of order. Moreover, the neo-institutionalist pursuit, as a more nuanced exercise, was intended to offer a foundation for social studies that consider society to be structured but still changing, in all its richness and variety, without being unnecessarily formalistic. While neoinstitutionalism today shows greater variety than ever, this reconciliation has not yet come about. In-depth study pinpoints this failure is rooted in neo-institutionalism’s theoretical premises and in the need for academic demarcation. That conclusion is based on critical reconstruction of two branches of neo-institutionalism: historical institutionalism (HI), which represents ‘system’ thinking, and so-called ideational scholarship (IS), representing the ‘lifeworld’ approach. The main problem with theoretical underpinnings is related to their background ontologies’ connection, on one hand, with dichotomies such as agent–structure and material–ideal and, on the other, with linear causal reasoning. For example, IS tends to create theoretical causal objects as tools for empirical enquiry (‘causal’ because science is based on causal reasoning and ‘objects’ since only ‘real’ things may possess causal powers). The task of explaining empirical cases entails giving these abstractions an ontological status, making them ‘things’ with inherent properties. This objectifying leads to ambiguous conceptions of how the social world operates, though. Imaginary causal objects may detach actors from their concrete conditions, or the entirety of institutional reality may be derived from individual cognitions. In general, the essence of institutions for neo-institutionalists typically involves a weird combination of mental states with unexplained ‘materialism’ or, alternatively, a mixture that includes rules, norms, cognitive frames, and other manifestations of the social relations behind institutions. Although neo-institutionalists’ adoption of a more fine-grained and empirically based approach to institutions has addressed some shortcomings of earlier work, the ‘social’ denominator of the equation still appears to be neglected. Research into the highly debated issue of how to explain the institutional nature of society in a manner beyond the system–lifeworld dichotomy seems to suggest that the common denominator involves proceeding from social relations. A project was undertaken to revitalise the reconciliation agenda through reconstruction of further theoretical approaches. The selection used these three criteria: 1) having a direct or indirect connection with neo-institutionalism; 2) tackling the problem of order as a concrete issue as it serves as a point of reference for all the approaches; and 3) applying relevant neo-institutionalists’ development aspirations, such as Paul Pierson’s research agenda, according to which HI should address ideology theories. Among the traditions investigated were the social system theory of Talcott Parsons, Peter L. Berger and Thomas Luckmann’s social constructionism, and the critical ideology theory of Projekt Ideologietheorie (PIT). Both HI and IS were considered in light of these traditions and, thereby, supplemented, complemented, and challenged by them. In addition, independent consideration of the various traditions and original readings were carried out. The social system theory reconstructed in the project complements HI with a coherent structure to the theory. The perspective formed by a new reading of Parsons as a relational theorist offers a detailed description of institutional integration mechanisms also. The reconstruction of social constructionism, in turn, spotlights the problems of cognition-based lifeworld theories. Rather than describe institutionalisation, accounts in this tradition seem to focus on the (historical) formation of actors’ experiences. That formation is a key issue in all the traditions examined. One element of departure, in contrast, is that all the ones mentioned above assume people’s equilibrium-seeking behaviour, while PIT turns this around. It asks how modern capitalist societies have held together notwithstanding their internal contradictions (where these contradictions stem primarily from capitalist competition relations that, while beyond individuals’ control, form very real conditions for each individual acting in market relations). Accordingly, PIT presents capitalist society as a contradiction-rich whole, where various groups, with differing interests, must come together to sufficient extent to maintain or challenge the prevailing order. Ideology theory describes the contradictory nature of society and explains how social relations produce disorder as an unintended consequence of mundane, institutionalised practices. To synthesise the findings on all of these traditions and their underpinnings, the dissertation project’s outputs include a synthesis of social relations that extends beyond the system–lifeworld division in examining how a society may operate as more than the sum of its parts