Euroopan ihmisoikeussopimus ja ympäristö

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on pääosin 2000-luvulla luonut moninaisia ympäristöongelmia käsittelevän oikeuskäytännön. Suurimmaksi osaksi tämän laajenevan oikeuskäytännön tapaukset liittyvät meluun ja teollisuuden saasteisiin. Tarkastelemalla tapauksia, joissa erilaiset saasteet ovat vaikuttaneet valittajan terveyteen tai hänen oikeuteensa nauttia kodistaan, voidaan todeta, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käyttämät arviointikriteerit ovat tällaisissa tapauksissa vakiintuneet. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen tulkinnan mukaan saasteet voivat estää henkilöä nauttimasta kodistaan niin, että ne loukkaavat valittajan yksityis- ja perhe-elämää tai kodin suojaa. Ympäristöhaitta voi estää henkilöä nauttimasta kodistaan, vaikkei se vaarantaisi vakavasti hänen terveyttään. Jos haitta kohdistuu välittömästi valittajaan ja ylittää tietyn vakavuusasteen, voi Euroopan ihmisoikeussopimuksen artikla 8 soveltua tapaukseen. Tarkastelipa EIT asiaa valtion negatiivisen tai positiivisen velvoitteen valossa, sovellettavat periaatteet ovat lähtökohtaisesti samat. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin korostaa arvioinnissaan valtion laajaa harkintamarginaalia ja tasapainon löytämistä yksilön ja yhteisön intressien välillä. Euroopan ihmisoikeussopimuksessa on tiettyjä rajoittavia tekijöitä, jotka tekevät sen soveltamisesta luonnonsuojelullisiin tarkoituksiin vaikeaa. Ensinnäkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen voi valittaa vain väitetyn loukkauksen uhri. Vaatimuksesta, seuraa esimerkiksi se, että tuomioistuimeen ei voi valittaa yleisestä ympäristöön liittyvästä haitasta tai pilaantumisesta, jos se ei vaaranna valittajan Euroopan ihmisoikeussopimuksen turvaamaa oikeutta. Lisäksi EIT tutkii hyvin harvoin valituksia, jotka kohdistuvat tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuviin loukkauksiin. Kuten Tukholman julistuksen ensimmäisessä artiklassa todetaan, myös tulevat sukupolvet tulee ottaa luonnonsuojelussa huomioon. Ennalta varautumisen periaatteen mukaan taas, jos toiminnan epäillään aiheuttavan luonnolle peruttamatonta haittaa, tulee siihen puuttua vaikkei asiaa olisi tieteellisesti pystytty vielä todistamaan. Esimerkiksi näille ympäristönsuojelun kannelta keskeisille näkökohdille kapea uhrin määritelmä ei anna sijaa. Sen lisäksi, että valittajan on osoitettava saasteiden vaikuttavan häneen välittömästi, hänen on myös näytettävä loukkauksen ylittävän tietyn vakavuusasteen. Tätä arvioidessaan EIT:n on tukeuduttava muun muassa viranomaisten tuottamiin materiaaleihin. Vertaamalla eri saasteisiin liittyviä tapauksia voidaan todeta, että valituksen menestymisen kannalta keskeistä on pystyä esittämään valitusta tukevaa tieteellistä näyttöä. Ilman yksiselitteisiä tutkimustuloksia, joissa saasteiden on vahvistettu aiheuttavan terveysvaikutuksia ihmisiin, EIT todennäköisesti hylkää valituksen. EIT on siis hyvin riippuvainen ulkopuolisten tahojen, yleensä viranomaisten, tuottamasta materiaalista. Näin ollen viranomaiset, jotka eivät ole kiinnostuneita selvittämään saasteiden aiheuttamia vaikutuksia väestöön, esimerkiksi taloudellisten intressien vuoksi, voivat tehdä menestyvän valituksen tekemisestä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen mahdotonta. Toiseksi, koska on vaikea todistaa tietyn saastelähteen aiheuttaneen valittajan terveysongelmat, usein joudutaan turvautumaan alueen väestön tasolla tehtyihin tutkimuksiin. Siihen, että saasteiden aiheuttamien aiheuttamia sairauksia voidaan havainnoida alueen väestön tasolla, todennäköisesti menee aikaa. Tällöin tilanne ympäristönsuojelun kannalta voi olla jo hankala. Vaikka valittaja olisikin onnistunut näyttämään oikeuden loukkauksen, voi valtio vedota sen sallittavuuteen. Oikeuden rajoitus voi olla sallittua esimerkiksi alueen taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi. Lisäksi valtiolla on laaja harkintamarginaali liittyen esimerkiksi erilaisten ympäristöön liittyvien toimenpiteiden tarpeellisuuteen ja niiden mahdolliseen kohdentamiseen. Tämä johtuu siitä, että EIT katsoo kansallisilla viranomaisilla olevan paremmat valmiudet arvioida ympäristökysymyksiin liittyviä sosiaalisia ja teknisiä ulottuvuuksia. Esimerkiksi arvioitaessa onko valtio saavuttanut tasapainon yksilön ja yhteisön edun välillä, EIT ei ota kantaa siihen, mihin toimiin valtion on ryhdyttävä tasapainon saavuttamiseksi. Sen tarkastelu lähinnä rajoittuu siihen, onko päätöksentekoprosessissa otettu yksilön näkökulma huomioon. Myös ympäristölainsäädännön rikkominen johtaa usein siihen, että EIT katsoo tasapainon jääneen saavuttamatta. Suurta osaa menestyneitä saasteisiin liittyviä valituksia yhdistääkin viranomaisen kykenemättömyys noudattaa kansallista ympäristölainsäädäntöä tai tuomioistuimen tuomiota. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen taipumus ympäristöasioissa korostaa toissijaisuuttaan suhteessa valtioihin rajoittaa sen mahdollisuutta puuttua ympäristön kannalta vaarallisiin tilanteisiin. Kun otetaan huomioon edellä mainitut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön asettamat rajoitteet ja erilaisia saasteita käsittelevän oikeuskäytännön ominaispiirteet voidaan huomata, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa menestyy parhaiten tapaukset, joissa alueen saastetilanne on ollut niin vakava ja pitkäaikainen, että sen vaikutuksia voidaan mitata jo väestöntasolla. Jos ei ole olemassa tutkimuksia, jotka osoittavat esimerkiksi alueella olevan kohonnut valittajan tulee näyttää kausaalinen linkki tietyn saastelähteen ja hänen terveydentilan välillä. Jos valittaja taas asuu alueella, jossa väestön keskimääräinen terveydentila on todistetusti heikentynyt saastuneisuuden vuoksi, hänellä on mahdollisuus valittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen vaikka saasteet eivät olisikaan aiheuttaneet haittoja juuri hänelle. Jos saasteiden aiheuttamat haitat tulevat arvioitavaksi artiklan 8 alla, EIT voi tällöin positiivisten toimintavelvoitteiden nojalla velvoittaa valtion esimerkiksi täytäntöönpanemaan ympäristölainsäädäntöä ja antamaan tietoa saasteiden vaikutuksista