Näin koimme kansanrintaman: Puoluepoliitikkojen muistelmateosten kerronta vuoden 1966 hallitusratkaisuun johtaneista tekijöistä

Tässä pro gradu-tutkielmassa tutkitaan poliitikkojen muistelmia ja niiden kautta muodostuvaa kuvaa vuoden 1966 hallitusratkaisuun johtaneista tekijöistä. Painopiste on puolueissa toimineissa poliitikoissa, joilla on takanaan merkittävä ura hallituksen tai eduskunnan tehtävissä tai puolueiden johtopaikoilla. Muistelmien perusteella luotua kuvaa tarkastellaan muistelma-käsitteen kautta ja poliittisia- sekä valtadiskursseja kriittisen diskurssianalyysin periaatteita noudattaen. Muistelmissa tarjottu poliittinen selitys on usein monisyisempi ja itsereflektoivampi kuin ajanjohtaiset poliittiset selitykset, mutta poliittinen painolasti ja poliittinen selitystarve kuultaa muistelmistakin läpi. Poliitikot jatkavat jo aktiiviurallaan alkanutta diskurssia pyrkien varmistamaan poliittisen perintönsä säilymisen, mutta he tavoittelevat myös tulkitun historian omistajuutta kokemistaan asioista, ettei heidän tulkintansa jäisi unohduksiin ja etteivät muut tulkinnat ota sitä tilaa, jonka kokijat kokevat kuuluvan heille itselleen. Tarkasteltavat muistelmateokset ovat SDP:n Rafael Paasion Kun aika on kypsä (1980, toim. Heikki Kymäläinen), Keskustapuolueen Johannes Virolaisen teokset Pääministerinä Suomessa (1969), Vallankäyttö Kekkosen kaudella (1986), Polun varrelta (1993), Kolmas elämä (1998, Kyllikki Virolaisen kanssa) sekä Valtioneuvos muistelee (2000). SKDL:n Ele Aleniuksen teos Salatut tiet on vuodelta 1995. SKDL:n ja SKP:n Aarne Saariselta ilmestyi kaksi muistelmateosta, Suomalaisen kommunistin kokemuksia (1984) ja Kivimies (1995, toim. Pentti Peltoniemi). Myös SMP:n Veikko Vennamo kirjoitti kahdet muistelmat, Kulissien takaa (1987) ja Kekkos-diktatuurin vankina (1989). Muut käsiteltävät muistelmateokset ovat keskustan Ahti Karjalaisen Presidentin ministeri (1989, toim. Jukka Tarkka), SDP:n Mauno Koiviston Liikkeen suunta (1997), SDP:n Väinö Leskisen aikalaisteos Asevelisosialismista kansanrintamaan (1967), kokoomuksen Tuure Junnilan Toisinajatteleva Kekkosen tasavallassa (1980), kokoomuksen Jussi Saukkosen Vastuun sukupolvi (1973) sekä TPSL:n ja SDP:n Emil Skogin Veljet vastakkain (1974). Muistelmat eivät ole yhteismitallisia jo laajan aikaskaalan takia. Väinö Leskisen teos on jo vuodelta 1967, Johannes Virolaisen viimeinen teos on vuodelta 2000. Kuitenkin poliittisten diskurssien hakeminen pitkältäkin aikajänteeltä toimii, sillä kaikilla on samankaltaisia intressejä ajankohdan poliittisten ratkaisujen selittämiseen siitä lähtökohdasta, miten he hakevat oikeutusta toimilleen tarkasteltavana ajankohtana. Ristiriitoja aiemman toiminnan ja myöhemmän selityksen välillä pyritään myös välttämään. Fenomenologis-hermeneuttisen perinteen mukaisesti tarkoitus on antaa laaja ääni kullekin muistelijalle ja jättää tutkijan rooli johtopäätösten tekijäksi ja tulkintojen yhteen kokoajaksi. Monipuolinen poliittinen diskurssi ja sen esille tuominen palvelee monipuolista historiantulkintaa, onhan ihmisten kokemassa historiassa aina kyse monitulkintaisuudesta. Poliitikkojen narratiivit ja diskurssit lopulta yhtenevät enemmän kuin eriävät tässä tutkielmassa. Painotukset eri asioissa vaihtelevat, mikä kertoo kokemusmaailman monipuolisuudesta ja roolien eriävyydestä. Kaiken kaikkiaan tutkimalla monia muistelmia, jotka käsittelevät samoja asioita, syntyy monipuolinen kuva poliittisten intressien monipuolisuudesta ja siitä, miten poliittinen tulkinta on muita historiantulkintoja moniulotteisempaa, ja myös kiistellympää. Vuoden 1966 hallitusratkaisu syntyi puoluekentän muutosten pohjalta. Valtapolitiikka rakentui luottamuksen saavuttamisen pohjalle. Ulkopoliittinen hyväksyttävyys Neuvostoliiton suuntaan ja sitä kautta presidentti Urho Kekkosen suosio oli tärkeä tekijä sille, että luottamus johonkin puolueeseen syntyi. Sisäpoliittinen luottamus oli puolestaan kysymys puolueiden ja näiden äänestäjäryhmien kesken. Ulkopoliittisesti luotettaviksi katsottiin ennen vuotta 1966 lähinnä Maalaisliitto-Keskustapuolue ja SKDL, kun taas kokoomuksella ja SDP:lla tätä luottamusta oli vähemmän. Sisäpoliittisesti epäluotettavana pidettiin lähinnä SKDL:a, mutta poliittiset intressiristiriidat söivät luottamusta myös esimerkiksi kokoomuksen ja vasemmistoryhmien sekä SDP:n ja keskustan välillä. Vuonna 1966 SKDL alkoi nauttia riittävää sisäpoliittista luottamusta, kun taas SDP alkoi nauttia ulkopoliittista luottamusta ja hallitusratkaisu syntyi. Tämä tulkinta tulee selvästi ilmi jokaisesta muistelmateoksesta