Nuorten näkemys lapsiin kohdistuvasta pahoinpitelystä ja kaltoinkohtelusta Kamerunissa

Kautta aikojen monet lapset ovat olleet pahoinpitelyn ja kaltoinkohtelun kohteena. Kamerun ei ole poikkeus tässä yhteiskuntia yhä vaivaavassa pulmassa. Pahoinpitely ja kaltoinkohtelu ovat väkivaltaa lapsia kohtaan ja ne loukkaavat perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia. Vaikka tutkimukset ovat osoittaneet väkivallan merkittävät inhimilliset vaikutukset, on aiheen tutkimus ollut vähäistä Afrikan maissa. Se on seurausta resurssien puutteesta, tutkimuskiinnostuksista ja rajallisista julkaisumahdollisuuksista. Afrikkalaiset lapset ovat usein jääneet tutkimusten marginaaliin. Tässä tutkimuksessa lapset ovat ensisijaisia informantteja, koska suuri osa väestöstä on lapsia ja lapset ovat merkittäviä toimijoita kamerunilaisessa perhe-elämässä. Ja ennen kaikkea lapset ovat niitä, jotka kokevat pahoinpitelyn ja siksi he ovat tärkeä osapuoli keskusteltaessa aiheesta. Koska pahoinpitely ja kaltoinkohtelu kohdistuvat lapsiin, on heillä erityinen käsitys aiheesta, joka muutoin, ilman tutkimusta, voisi jäädä tavoittamatta. Pahoinpitelyllä ja kaltoinkohtelulla on juuret yhteisöissä ja yhteiskunnissa ja siksi kattava ilmiön ymmärrys edellyttää holistista lähestymistapaa. Tässä tutkimuksessa käytetään ekologista kehystä holistisen lähestymistavan tarjoajana. Tämä kehys mahdollistaa moniulotteisen tarkastelun, jossa yksilön ja hänen elinympäristönsä väliset suhteet tulevat keskiöön. Tutkimuksessa tarkastellaan nuorten (11-18 -vuotiaiden) ja opettajien näkemyksiä lapsiin kohdistuvasta pahoinpitelystä ja kaltoinkohtelusta Kamerunissa. Ote on laadullinen ja eri tutkimusmenetelmiä käyttävä. Aineistoa kerättiin kuudessa fokusryhmässä (nuoret) ja opettajia haastattelemalla kahdessa koulussa. Kouluja kutsutaan tutkimuksessa nimellä A ja B ja ne sijaitsevat Kamerunin luoteis- ja keskialueilla. Fokusryhmistä osa oli tyttö-tai poikaryhmiä ja osa sekaryhmiä. Haastattelut tehtiin englannin kielellä. Ekologisen kehyksen mukaisesti aineisto jaoteltiin yksilö, perhe-, yhteiskunta- ja kulttuuritasoille. Yksilötasoa kuvaavien empiiristen tulosten mukaan nuoret olivat tietoisia siitä, mitä pahoinpitely ja kaltoinkohtelu ovat. He näkivät ne voiman käyttönä ja lasten oikeuksien epäämisenä. He ottivat huomioon myös kontekstin ja sosio-kulttuuristen tekijöiden vaikutukset. Esimerkiksi sellaiset asiat kuten ruuan puute tai ruumiillinen kuritus ja lapsityövoima eivät olleet heidän mielestään lapsiin kohdistuvaa pahoinpitelyä tai väkivaltaa. Lapset eivät voi kuitenkaan aina tietää, ovatko he pahoinpitelyn kohteena vai eivät. Heillä ei ole sanoja kuvata toimintaa ja sen lisäksi heillä ei ole välineitä toimia pahoinpitely- ja väkivaltatilanteissa. Perhetasolla (mikrotasolla) perheen ominaispiirteet vaikuttivat lasten pahoinpitelyyn ja kaltoinkohteluun. Toimimaton kommunikaatio sai aikaan kuilun vanhempien ja lasten välille. Tällaisessa tilanteessa lasten oli vaikeaa kertoa pahoinpitelystä vanhemmilleen. Vanhempien velvollisuuksien laiminlyönti sai jotkut lapset kantamaan vastuuta itsestään ja tuotti sillä tavalla lasten kaltoinkohtelua. Tällä tasolla yksinhuoltajauus nähtiin lasten pahoinpitelyyn vaikuttavana asiana, koska nuoret yksinhuoltajaäidit tekivät ratkaisuja, joiden johdosta lapset joutuivat kaltoinkohtelun vaaraan. Teini-ikäiset yksinhuoltajaäidit joutuivat usein vastaamaan lapsen kasvatuksesta ilman lasten isän tukea ja siksi lasten hoito ei aina toteutunut parhaalla mahdollisella tavalla. Lisäksi laajemman perheverkoston tarjoama tuki ei ollut aina riittävää ja joissakin tapauksissa se kohteli lapsia huonosti. Tällaisissa tilanteissa lasten tuli huolehtia itsestään tai heidät lähetettiin vieraiden hoidettavaksi. Tällaiset olosuhteet altistavat lapsia pahoinpitelylle ja kaltoinkohtelulle. Sosiaalisella tasolla pahoinpitelyyn puuttumisen tavat ehkäisivät tai tukivat pahoinpitelyn ja kaltoinkohtelun ilmituloa. Ympäristön sosiaaliset puuttumisen käytännöt mahdollistavat myös hiljaisuuden. Lapsilla ei ole tietoa siitä, kenelle ja milloin pahoinpitelystä voisi kertoa, läheisten reagointitavat tai reagoimattomuus tilanteissa, joissa lapsia pahoinpideltiin, läheisiä koskevien ilmoitusten tekemisen epätoivottavuus, avun puute, vaikka ilmoituksia tekisi, syyllisten rankaisemattomuus ja uhrin saama stigma estivät keskustelua. Tällä tavalla lapsiin kohdistuvasta pahoinpitely ja kaltoinkohtelusta on tullut sosiaalisesti ’ei-aihe’. Kulttuurista tasoa koskevat empiiriset havainnot toivat näkyviin joidenkin kulttuuristen traditioiden kielteiset vaikutukset. Näitä ovat hiljaisuuden kulttuuri, sukupuoleen liittyvät roolit ja perinteinen tapa lähestyä syyllisen rankaisemista. Kulttuuriset arvot, jotka asettavat perheen ja avioliiton etusijalle, johtavat hiljaisuuden kulttuuriin, joka estää pahoinpitelyn ja kaltoinkohtelun ilmituloa. Luottamus perheen ja yhteisön jäseniin loi ympäristön, jossa pahoinpitelyä tapahtui ja jossa oli mahdotonta tunnistaa läheisten vaarallisuutta ja että he voisivat vahingoittaa lapsia. Tämä estää tietoisuuden vahvistumista ja herkkyyttä havaita tapahtunutta pahoinpitelyä. Perinteiset jäykät sukupuoliroolit asettivat tytöt haavoittuvaan asemaan silloin, kun esimerkiksi ruumiillinen kuritus hyväksytään. Johtopäätöksissä on selvää, että nuorilla oli taito ja valmius kertoa pahoinpitelyyn ja kaltoinkohteluun kohdistuvista näkemyksistään, koska he pystyvät kuvaamaan ja tulkitsemaan sitä, mitä pahoinpitely ja kaltoinkohtelu merkitsevät heille ja miten ympäristö tukee tai estää pahoinpitelyä. Lasten pahoinpitely ja kaltoinkohtelu ovat monimutkainen ilmiö, johon vaikuttavat monet asiat yksilöiden, perheiden, sosiaalisen ja kulttuurisen tasoilla. Ekologinen kehys tarjoaa mahdollisuuden tunnistaa näitä vaikutuksia. Monitasoisten vaikutusten tunnistaminen voi johtaa myös eri tasoilla tapahtuvaan ehkäisevään toimintaan ja interventiostrategioihin. Tarvitaan esimerkiksi kulttuurisesti perusteltuja ehkäiseviä strategioita lasten pahoinpitelyn ja kaltoinkohtelun vähentämiseksi.Many children, throughout history, have been subjected to various forms of child abuse. As an ongoing ill plaguing every human society, Cameroon is no exception. Child abuse is an issue of violence against children thus, violation of the fundamental human rights. Although studies show the height and extent to which it affects humanity, research on child abuse in most African countries continues to be limited. This is as a result of lack of resources, the research desire on the issue and restricted publication outlets. African children have often remained in the margin of research. Thus the study uses young people as the primary informants. This is because they account for a large portion of the population and are significant partners in family life in Cameroon. Furthermore, they are the ones experiencing it and therefore are a relevant voice in the discussion of child abuse. As it concerns them they are thus able to provide further insight to the issue of child abuse in this context which otherwise may not be brought in to light. As a problem, child abuse is deeply rooted within communities or societies thus, its comprehensive understanding requires a holistic approach. The study uses an ecological framework to offer holistic understanding of child abuse. This framework allows for a multi-dimensional approach, in which the links between an individual and his/her environmental context can be studied. To provide insight to the issue, this study investigates young people (ages between 11 and 18) and teachers’ views on child abuse in the Cameroonian context. A qualitative approach was employed in which a multiple research method was used. Data collection was facilitated by the creation of six focus groups (made of students) and interviews conducted with teachers from two schools. In this work, the schools have been named A and B and are situated in the North West and Centre Regions of Cameroon. Focus group discussions were held with students in single sex (only male or only female) and mixed groups. Interviews were conducted with six teachers from these two schools. All interactions were carried out in the English language. With the guidance of an ecological framework, the data was classified into individual, family, social and cultural levels. Empirical finding at the individual level showed that young people were cognizant of what constitute child abuse. They viewed acts which required the use of force and deprivation of children of their rights as child abuse. However, in considering acts which constitute child abuse young people also took into perspective context and socio-cultural influences. As a result acts like corporal punishment, child labour, not being fed because of lack of food etc were not viewed as child abuse. Furthermore, within this level children comprehension of abuse was viewed as influencing child abuse. Young people therefore regarded children as not being able to know if they are being abused or not nor did they have the words to describe such acts and in addition children were considered unable to do anything about the abuse. At the family (micro) level family characteristics influenced child abuse. Dysfunctional communication between parents and children created a gap between them. Children found it difficult to report cases of abuse to parents. Failure in parental responsibility also forced children to shoulder some of these responsibilities leaving them exposed to child abuse. Within the family level, single parenthood was viewed as an influenced to child abuse as young single teenage mothers made uninformed decisions which put children in danger or abuse. Single teenage mothers also had to often bear the responsibility to raise their child alone without support from fathers to these children preventing effective care for their children. Furthermore, the support provided by the extended family was not always sufficient and in some cases abusive. In such situations children had to self-care or they were sent to live elsewhere. These circumstances leave these venerable children exposed to child abuse. At the social level, the patterns of social reactions to abuse prevented or inhibited the disclosure of child abuse. Some reactions enabled “self-silence”. Not knowing whom or where to disclose abuse, the reaction or non-reaction of people around a child when abused, unacceptability of reporting family members, reporting does not in any way bring help to the abused, culprits go unpunished, and stigmatization of the victim inhibited discussion. These have an influence on child abuse as it prevents abuse from being seen as a serious societal issue making child abuse “non-issue”. Empirical findings at the cultural level presented a negative impact of some cultural traditions on the issue at hand. These include the culture of silence, gender and gender roles and traditional approach to culprit punishment. Findings within this level show that cultural values which upheld or placed the family and marriage first led to the culture of silence which prevents the disclosure of child abuse. Furthermore, trust in family members and community members created an environment where abuse took place and yet made it impossible to recognize that people around could be dangerous or can cause such harm to children. This prevents awareness or knowledge of it occurrence. It was also found that traditional rigidly fixed gender roles such as traditionally accepted use of corporal punishment, placed female children in a vulnerable position. In conclusion, young people are able to provide insight to the issue of child abuse, as they are able to describe and interpret what child abuse means to them and those environmental influences that impede or promote child abuse. Child abuse is therefore a complex situation resulting from different levels of influence: individual, family, social and cultural levels. Thus, approaching child abuse from an ecological context gives room for the identification these influences since they differ as per context. The identification of these multilevel influences can lead to targeted multilevel prevention and intervention strategies. For example, implementing culturally relevant preventive strategies can better prevent child abuse