5-6-vuotiaiden lasten televisionkatselu ja televisiopelot

Pro gradu- tutkielmani on osa Tampereen yliopistossa toteutettavaa ”Children`s Well-Being and Media in Societal and Cultural Context” ­ projektia. Tarkastelen tutkielmassani 5-6-vuotiaiden lasten televisionkatselutapoja ja heidän televisiopelkojaan. Tutkimuskysymysteni avulla selvitän lasten televisionkatselun määrää ja laatua. Ensinnäkin tutkin sitä, mikä lapsia televisio-ohjelmissa pelottaa. Toisaalta tarkastelen myös vanhempien tapoja kontrolloida lapsensa televisionkatselua. Tutkielmani aineistona on”Children`s Well-Being and Media in Societal and Cultural Context” ­ projektin keväällä 2003 Tampereella ja Helsingissä keräämä aineisto, joka koostuu vanhempien täyttämistä kyselylomakkeista (N= 187) ja 5-6-vuotiaiden lasten haastatteluista (N=200). Lasten haastatteluissa käytetty menetelmä oli puolistrukturoitu avohaastattelu, johon kuului myös kuvatestiosuus. Televisio oli auki perheissä lapsen hereillä ollessa keskimäärin 18,9 tuntia viikossa. Tutkimuksen lapset katselivat aktiivisesti televisiota n.10 tuntia viikossa. Ne lapset, joiden omassa huoneessa oli televisio, katselivat muita lapsia enemmän televisiota. He myös katselivat televisiota yksin muita lapsia useammin. Osa lapsista katseli televisiosta erilaisia aikuisille tarkoitettuja ohjelmia vähintään 1-2 kertaa kuukaudessa. Vanhempien kontrolli lapsen televisiokatselun suhteen oli kuitenkin tarkka. Useimmat vanhemmista kertoivat myös olevansa huolissaan televisio-ohjelmien sisällöistä ja lähetysajankohdista. Vanhempien kontrollista huolimatta n. 77 % tutkimuksen lapsista kertoi nähneensä televisiossa jotain itseään pelottavaa. Vanhemmista n. 68 % oli tietoisia, että televisio-ohjelmat aiheuttavat lapselle pelkoja satunnaisesti. Vanhemmista n. 37 % sanoi lapsen myös näkevän televisio-ohjelmiin liittyviä pahoja unia. Lapset pelkäsivät sekä lasten- että aikuistenohjelmiin liittyviä asioita, mm. erilaisia animoituja hahmoja sekä vahingonaiheutumista ihmisille ja animoiduille hahmoille. Lasten televisiopelkojen ja televisionkatselutapojen ja katselun määrän välillä ei kuitenkaan ollut merkitsevää yhteyttä. Tämä tulos voi johtua mm. mittaustavasta tai siitä, että vaikka lapset kertoivatkin monia pelottavia asioita televisiosta, eivät heidän puheensa ole aikuisten tarkoittamalla tavalla eksaktia ja yksiselitteistä. Siksi onkin tärkeää että tilastollisten menetelmien lisäksi lasten puhetta analysoidaan myös laadullisesti, sillä vain siten lasten kokemukset, esim. television pelottavista asioista, tulevat parhaiten esiin