Vom Comic zum Film. Narrativität und Adaptationsprozess im Fall Des bewegten Mannes

Hakutermit: sarjakuvat, filmatisointi 1990-luvun alussa saksalaisessa elokuvatuotannossa alkoi selkeä kaupallinen suuntaus. Tavoitteena olivat amerikkalaisen mallin mukaisesti selkeästi laskelmoidut, tiettyyn aihepiiriin keskittyvät ja suuria yleisöjä houkuttelevat produktiot. Tärkeässä asemassa tässä kehityksessä oli ns. ihmissuhdekomediagenre, jonka merkittävin edustaja, ja myös 1990-luvun menestynein elokuva, oli Sönke Wortmanin 1994 ohjaama Der bewegte Mann (suom. Vapautunut mies). Der bewegte Mann perustuu Ralf Königin sarjakuviin Der bewegte Mann (1987) ja Pretty Baby. Der bewegte Mann 2 (1988). Ralf König on Saksan tunnetuimpia ja menestyneimpiä sarjakuvantekijöitä, joka teoksissaan kuvaa homojen alakulttuuria humoristisesti ja suorasukaisesti. Suosiostaan valtavirran keskuudessa huolimatta Königin teokset lukeutuvat aihepiirinsä, kohdeyleisönsä ja julkaisumuotonsa takia alakulttuuriin. Siksi kyseisen sarjakuvan käyttö materiaalina laskelmoituun menestyselokuvaan ei ole täysin itsestään selvää. Elokuvateollisuus on alusta lähtien käyttänyt muiden taiteenlajien teoksia lähteenään, ja adaptaatioiden osuus esimerkiksi viime vuosien menestyneimmistä elokuvista on huomattava. Ilmiönä adaptaatio on saanut vähän huomiota akateemisessa tutkimuksessa. Sarjakuva-adaptaatiot ovat herättäneet sitäkin vähemmän mielenkiintoa, oletettavasti johtuen sarjakuvien mieltämisestä lasten ja alakulttuurien viihteeksi. Tämän työn tavoitteena on tutkia kyseisen sarjakuvan ja elokuvan kertomuksien rakenteita, verrata niitä toisiinsa, ja löytää syitä sille, miksi adaptaatio on toteutettu niin kuin se on. Teoreettinen lähtökohta on strukturalistinen. Kertomusten analysoinnin metodina käytetään narratiivisia funktioita, joista Roland Barthes kirjoitti teoksessaan Einführung in die strukturale Analyse von Erzählungen (1966). Barthes erottaa kertomuksen rakenteesta neljä eri kategoriaa, narratiivista funktiota; kardinaalifunktiot, katalyytit, indiisit ja informantit. Narratiivisten funktioiden löytäminen mahdollistaa kertomusten rakenteiden hahmottamisen, ja edelleen niiden vertailun. Strukturalistista lähestymistapaa on kritisoitu siitä, että siinä keskitytään liiaksi mallintamiseen, ja muut piirteet, kuten historiallinen ja yhteiskunnallinen konteksti, reseptio ja julkaisumuoto jäävät huomiotta. Barthesin teoria tarjoaa kuitenkin hyvän lähtökohdan teosten vertailulle ja adaptaatioprosessin tutkimiselle. Oletuksena on, että kertomusten narratiivisten ominaisuuksien, adaptaation toteutuksen ja elokuvan tuotannollisten ominaisuuksien välillä on yhteys. Kertomusten narratiivisten funktioiden vertailu osoittaa, että kertomukset ovat kardinaalifunktioiden tasolla hyvin samanlaisia, ja näin ollen kertomusten rakenteet vaikuttavat lähes identtisiltä. Suurimmat erot löytyvät indiisien tasolta, ja syy tähän on tuotantoseikoissa. Koska tavoitteena oli tehdä laskelmoitu menestyselokuva, joka edustaa tiettyä genreä, ja jonka päärooleissa on nousevat tähdet, ei henkilöhahmoja, homoseksuaalisuutta ja seksuaalisuutta voitu käsitellä samalla tavoin kuin alakulttuurin sarjakuvassa. Robert Stam nimittää tätä esteettiseksi valtavirtaistamiseksi (aesthetic mainsteraming), jonka seurauksena alakulttuurin materiaali muokattiin valtavirran odotuksien mukaiseksi. Esteettisen valtavirtaistamisen seuraukset näkyvät narratiivisten funktioiden tasolla asti