Kirjastoapurahat ja -avustukset kaunokirjallisuuden tukimuotona. Johdatusta suomalaisen apurahapolitiikan arvoihin

Suomalainen kaunokirjailija ei tule toimeen ilman julkista tukea, mutta mihin tuki perustuu ja millaiset ovat tukemisen seuraukset? Tutkimuksessa käsitellään kirjallisuuden apurahajärjestelmän suurinta yksittäistä tukimuotoa, kirjastoapurahoja ja -avustuksia. Kirjastoapurahoina ja -avustuksina jaetaan vuosittain tietty summa (n. 13-15 mmk) kotimaisille kirjailijoille ja kääntäjille, koska heidän teoksensa ovat maksuttomasti käytettävissä yleisissä kirjastoissa. Kaunokirjallisuuden kirjastoapurahaa saa vuosittain yli 600 kirjailijaa. Rahaa ei kuitenkaan jaeta lainausmäärien perusteella, vaan kirjastoapurahan jakautumisesta päättää tarkoitusta varten nimitetty lautakunta. Kirjastoapurahan luonne on muutenkin tavallisuudesta poikkeava: tietty prosenttiosuus siitä on tarkoitettu avustuksina esimerkiksi iän tai sairauden vuoksi taloudellisesti ahtaalle joutuneille kirjailijoille. Kirjastoapurahajärjestelmä saatiin aikaan vuonna 1961. Keskeisiä järjestelmän taustalla vaikuttavia arvoja olivat sen syntyhetkellä yhteiskunnalliset arvot: kirjailijat olivat ammattiryhmä, joka tarvitsi työskentelyynsä yhteiskunnan taloudellista tukea. Valtiollisilla tukitoimilla pyrittiin siihen, että kirjailijat voisivat säilyttää autonomiansa. Kyse ei ainakaan ensisijaisesti ollut kirjallisuuden valjastamisesta kansallisiin tehtäviin toisin kuin nykykeskustelussa viitataan. Kirjastoapurahat sopivat hyvin hyvinvointivaltion taidejärjestelmään. Kirjastoapurahojen ja -avustuksien luonne on muuttunut ajan hengen mukaisesti. Nykyisin suurin osa kirjastoapurahoista jaetaan suhteellisen pienen kärkijoukon kesken. Loppujen kirjailijoiden saamaa tukea voidaan pitää lähinnä nimellisenä. Vuosituhannen vaihteessa hyvinvointivaltion kirjallisuuspolitiikka ­ se mitä siitä on jäljellä ­ on saanut yhä enemmän osakseen kritiikkiä: kirjailijat ovat tyytymättömiä asemaansa, ja kansalaiset uskaltautuvat kysymään kulttuuripolitiikan perusteita. Tutkimuksessa tarkastellaan historian lisäksi myös kirjastoapurahoista käytyä keskustelua. Keskustelujen pohjalta käsitellään kolmea teemaa: kaunokirjailijoiden erityisasemaa kirjastoapurahajärjestelmässä, tuen määrää ja luonnetta sekä vapaan kirjailijan ihannetta suhteessa valtion tukeen. Asiasanat: kirjastokorvaukset, kirjailijat, apurahat, valtion tuki, kirjallisuuspolitiikka, arvot1. ALUKSI 1 1.1. TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHDAT 1 1.1.1. Tausta-ajatukset 1 1.1.2. Rakenne 3 1.1.3. Teoria ja taustakirjallisuus 5 1.1.4. Bennich-Björkmanin tutkimuskysymykset ja näkökulmat 9 1.2. KIRJASTOAPURAHAT JA -AVUSTUKSET 14 2. KIRJASTOAPURAHOJEN JA -AVUSTUKSIEN HISTORIAA 18 2.1. TAIDEJÄRJESTELMÄ MUOTOUTUU 1800-LUVULTA LÄHTIEN 18 2.2. SUOMI ITSENÄISTYY ­ KUINKA KÄY KIRJALLISUUDEN? 22 2.3. KIRJASTOAPURAHAJÄRJESTELMÄ SYNTYY 1960-LUVULLA 28 2.4. HYVINVOINTIVALTION KIRJALLISUUSPOLITIIKAN KRIISI (1980-) 35 2.5. KIRJASTOAPURAHAT VUONNA 2000 41 3. KESKUSTELUA JA ARVOPOHDINTAA NYKYISESTÄ TILANTEESTA 47 3.1. KIRJASTOAPURAHAKESKUSTELUN PIIRTEITÄ 47 3.2. KAUNOKIRJAILIJAN ERITYISASEMA 54 3.2.1. Kaunokirjailija ja kansallinen identiteetti 54 3.2.2. Kuka on kirjastoapurahakirjailija? 61 3.3. KIRJASTOAPURAHAN OIKEUDENMUKAINEN JAKO 73 3.3.1. Keskustelu tuen määrästä ja luonteesta 73 3.3.2. Jos valta olisi lukijoilla 79 3.4. KIRJAILIJAN VAPAUS 85 3.4.1. Voiko tukea saava kirjailija olla vapaa? 85 3.4.2. Vaikenevat kirjailijat ja julkisuus 94 4. LOPUKSI 102 4.1. TUTKIMUKSEN KESKEISET TULOKSET 102 4.2. JÄLKISANAT 105 LÄHTEET 10