Saamelaiset ja ensimmäisen poronhoitolain valmistelu 1800-luvun lopulta vuoteen 1933.

Tutkimuksen kohteena on Suomen ensimmäisen poronhoitolain säädäntö ja se, miten saamelaisten etninen ja kulttuurinen erilaisuus vaikutti lain sisältöön. Tutkimuksen päälähteenä on käytetty lakia valmistelleiden komiteoiden Lapin komitean, Lapin neuvottelukomitean, suojametsäkomitean, porolaidunkomisioonin sekä poronhoitokomitean arkistoja sekä valtiopäiväasiakirjoja. Lapin komitean ja Lapin neuvottelukomitean tavoitteena oli poronhoidon ja maanviljelyksen välille syntyneiden oikeus- ja vastuukysymysten ratkaiseminen. Lapin komitean näkemys oli, että taloudelliselta tuottavuudeltaan kannattavampia elinkeinoja, maanviljelystä ja karjanhoitoa, on tuettava, jotta taloudellinen kasvu ja elintason kohoaminen olisi mahdollista. Lapin komitean mietinnöstä on löydettävissä eräitä ajalle tyypillisiä rotututkimuksen pohjalta syntyneitä käsityksiä. Näiden ei kuitenkaan voida katsoa vaikuttaneen poronhoitolain sisältöön. 1910- ja 1920-luvulla asetetuissa suojametsäkomiteassa, porolaidunkomisioonissa ja poronhoitokomiteassa saamelaisten osalta keskeiseksi nousi kysymys metsän arvon kohoamisesta ja siitä, millä oikeudella metsätaloudelle haitalliseksi nähtyä poronhoitoa kruununmailla harjoitetaan. Poronhoito-oikeuden tarkastelun yhteydessä pohdittiin myös kysymystä ikimuistoisesta nautinnasta. Näkemykset poronhoito-oikeudesta vaihtelevat eri komiteoiden kesken. Suojametsäkomitean mukaan porojen omistajina saivat olla Lapin kihlakunnan pohjoisosan asukkaat ja 'lappalaiseen kansallisuuteen' kuuluvat henkilöt. Porolaidunkomisioonin näkemyksen mukaan valtiolla oli oikeus kieltää poronhoito maillaan, koska poronhoito-oikeus oli ristiriidassa yleisen oikeuskäsityksen kanssa. Poronhoitokomiteassa poronhoitoon liittyvä ja ikivanhaan käytäntöön nojautuva maankäyttöoikeuden muoto tunnustettiin selkeästi. Saamelaisilla katsottiin olleen erityisiä oikeuksia poronhoitoon, mutta näiden oikeuksien nähtiin siirtyneen myös suomalaisille uudisasukkaille heidän omaksuttuaan elinkeinon. Asetuksella vuonna 1916 vahvistettiin valtioneuvoston oikeus määrätä korkeimmasta paliskunnittain sallittavasta poroluvusta. Poronhoitolain valmistelussa pääelinkeinonaan poronhoitoa harjoittaneet porosaamelaiset huomioitiin muista saamelaisista poikkeavalla tavalla. Kohteluun vaikutti se, että heidän katsottiin pystyvän ansaitsemaan poronhoidolla toimeentulonsa. He myös harjoittivat elinkeinoaan alueilla, joissa maa- ja metsätaloudella ei karun luonnon takia ollut edellytyksiä menestyä. Valtiopäivillä 1932 hyväksytyssä poronhoitolaissa vakiinnutettiin se poronhoidon käytäntö, jonka enemmistö poronomistajista oli saamelaisten ja suomalaisten vuosisatoja kestäneen rinnakkaiselon aikana omaksunut