Järki ja lastenkasvatus - J.V.Snellmanin lapsikäsitys hänen kasvatusopin luennoissaan 1861.

Hakutermit: aatehistoria, lastenkasvatus, siveellinen kasvatus, tunnustamisen dialektiikka, varhaiskasvatuksen historia Tutkimuksen tavoitteena on ollut tarkastella suomalaisen 1860 –luvun kasvatusopin historiaa toisaalta oman aikamme melko nuoren yliopistollisen oppiaineen, varhaiskasvatustieteen ja toisaalta viimeaikaisimman Hegel –tutkimuksen näkökulmasta. Tältä pohjalta jäsentyi Suomen kansallisfilosofin ja valtiomiehen Johan Vilhelm Snellmanin (1806–1881) näkemys siitä, mitä on pienten lasten hyvä kasvatus, hänen Helsingin keisarillisen Aleksanterin yliopiston virkaa tekevänä kasvatusopin professorina kevätlukukaudella 1861 pitämänsä kasvatusopin luentosarjassa esittämien ajatusten varassa. Niitä taustoittivat hänen pääosin 1830- ja 1840-lukujen vaihteessa kirjoittamat filosofiset teokset sielutieteestä eli psykologiasta, logiikasta, oikeus- ja valtio-opista. Snellmanin näkemyksiä pienten lasten leikistä täydensivät hänen kasvatusopin luennoissaan esittämien ajatusten lisäksi hänen aivan 1860-luvun lopulla ja vuoden 1861 alussa kirjoittamansa lehtiartikkelit, joissa hän suhtautui torjuvasti Uno Cygnæuksen ja hänen pietarilaisen ystävänsä Joseph Paulsonin esittelemään fröbeliläiseen lastentarha-aatteeseen ja sen opetusmenetelmiin. Kasvatusopin luentonsa Snellman oli hahmotellut saksalaisen Karl Rosenkranzin esittämällä tavalla kolmeen osaan: fyysiseen kasvatukseen eli ortobiotiikkaan, siveelliseen kasvatukseen eli pragmatiikkaan ja oppiin opetuksesta eli didaktiikkaan. Näistä kolmesta osasta Snellmanin luentosarjan systemaattisessa rekonstruktiossa painottui erityisen selvästi siveellisen kasvatuksen osuus. Snellmanin kasvatusfilosofia perustui hänen omaksumansa hegeliläisen filosofian varaan. Siinä näkemys olemassaolosta lähti liikkeelle ranskalaisen Rene Descartesin näkemyksestä siitä, että olemassaolo on ajattelemista. Ajatus ylittää Snellmanin filosofiassa perinteisen ihmisen olemuksen kahtiajaon ruumiiseen ja sieluun. Snellman asettaa ne Hengen kehityksen momenteiksi. Tässä mielessä niin varhainen fyysinen lastenhoito, taitojen harjoittaminen kuin lapsen tiedollinen kasvatuskin palvelevat Hengen kehitystä. Henki tarkoittaa Snellmanin filosofiassa Traditiota, maailmanhistoriassa vallitsevaa perinnäistä tietämistä ja tahtomista, siveellisesti Oikeaa. Vain silloin kun se tunnustetaan luonnossa, yhteiskunnassa ja historiassa ja yksilö omaksuu sen vapaaehtoisesti omaksi tietämisekseen ja tahtomisekseen, voi hän toimia järkevästi ja vapaasti. Siksi myös kasvatuksen päämääränä on Järki ja Vapaus. Snellmanin kasvatusopin luennoissa lapsi sijoittuu määrätylle paikalle yhteiskunnassa – perheeseen, jossa hänellä on oikeus paitsi fyysiseen huolenpitoon ja kasvatukseen, myös leikkiin silloin, kun on leikin aika. Pienten lasten kasvatus oli Snellmanille ennen kaikkea kotikasvatusta. Vain vanhempien rakkauden ja lapsen osoittaman rakkauden perusteella voi syntyä se siveellinen lastenkasvatus, joka muodostaa myös kansalaisyhteiskunnassa ja edelleen valtiossa vallitsevan tavan perustan. Lastenkasvatuksessa alkunsa saavan itsekasvatuksen ja tunnustamisen -prosessissa vanhemmat välittävät lapselle omassa käytöksessään ja esimerkissään sen, minkä ovat vallitsevassa perinnäisessä tavassa Oikeaksi tunnustaneet. Axel Honnethin tulkinnan pohjalta Hegelin esittämästä tunnustamisen -teoriasta voidaan Snellmanin näkemyksen lasten kasvatuksesta jatkavan hegeliläistä tunnustamisen dialektiikkaa, joka on edellytys lapsen persoonan ja identiteetin muodostumiselle. Lapsen saama tunnustus saattaa hänet käytännön toiminnan tasolla niin perheen, kansalaisyhteiskunnan kuin valtionkin tasolla kasvatusopin teorian osoittamiin yleisiin hyveisiin, totuuteen, hyvyyteen oikeudenmukaisuuteen tai vaikkapa ihmisrakkauteen osoittaen näin kasvatuksessa vallitsevan oikean toimintatavan