Työllistämisvelvoitteesta aktivointiin ja pakkokoulutukseen. Retoriikan näkökulma nuorisotyöttömyyskeskusteluun eduskunnassa vuosina 1986 ja 1995.

Tämän tutkielman tavoitteena on ollut kuvata nuorisotyöttömyyttä koskevaa poliittista argumentaatiota ja sen muutosta siirryttäessä 1980-luvulta 1990-luvulle. Tutkimuksen kohteena on ollut kaksi merkittävää nuoria koskenutta lakiuudistusta. Vuoden 1988 alista tuli voimaan työllisyyslaki (275/87), jossa valtiolle ja kunnille säädettiin velvollisuus työllistää alle 20-vuotiaat työttömät puoleksi vuodeksi kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen. Vuoden 1996 alussa tuli voimaan laki työmarkkinatukilain muutoksesta (1705/95). Lain mukaan alle 20-vuotiailta poistui oikeus työmarkkinatukeen, elleivät he osallistuneet koulutukseen tai työharjoitteluun. Nämä kaksi lakia osoittavat selvästi, miten nuoriin kohdistunut työvoimpolitiikka on muuttunut. Varsinainen empiirinen analyysi on kohdistunut näiden lakien käsittelyn yhteydessä käytyihin lähetekeskusteluihin eduskunnassa. Poliittista argumentaatiota on tarkasteltu muutokseen pyrkivänä toimintana, jossa retoriikalla on vahva asema. Tämän tutkimuksen lähtökohtana on ollut oletus, että tapahtumat luodaan meille niistä kertovassa kielessä: kieli luo todellisuutta ja on itse osa tapahtumia muovatessaan merkityksiä. Menetelmällisenä apuvälineenä aineiston analyysissä on käytetty Perelmanin argumentaatioteoriaa. Sen keskeisten käsitteiden avulla on eritelty nuorisotyöttömyyskeskustelujen yleisöjä sekä puheenvuorojen lähtökohtia ja argumentaatiotekniikoita. Tutkimuksen voi sanoa olevan kuvailevaa tekstianalyysiä. Tutkielman teoreettinen tausta muodostuu viimeaikaisesta tieteellisestä keskustelusta, jossa kuvataan yhteiskunnallista murrosta, hyvinvointipolitiikan muutosta sekä Suomen talous- ja työvoimapolitiikan linjaa. Teoreettisessa viitekehyksessä tuodaan esiin se rakennemuutos, mikä suomalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Esimerkiksi lamaa, työmarkkinoiden murrosta ja hyvinvointivaltion kritiikkiä koskevat keskeiset argumentit muodostavat tämän työn tutkimuksellisen taustan. Yhteiskunnallisen ja taloudellisen muutoksen tarkastelu antaa lähtökohdan aineiston analyysille. Nuorisotyöttömyyskeskustelut heijastavat selkeästi aikansa yhteiskunnallista ja taloudellista tilannetta. Työllisyyslakikeskustelussa korostettiin täystyöllisyystavoitetta; nuoret ja pitkäaikaistyöttömät asetettiin etusijalle työllisyyspolitiikassa.Ensimmäistä kertaa tunnustettiin kansalaisten perustuslaillinen oikeus tehdä työtä. Työmarkkinatukikeskustelun aikaan lama oli vasta alkanut hellittää otettaan ja joukkotyöttömyys oli vakavin yhteiskunnallinen ongelma. Sosiaaliturvan leikkaukset leimasivat koko 1990-lukua, myös työmarkkinatukilain muutoksessa oli selkeästi kyse säästöistä. Argumentaatiossa korostuivat aktivointi ja kannustavuus. Välttämättömyysretoriikan läpilyönti politiikassa oli nopeaa ja voimakasta. Nuoriin kohdistuvat pakot ja velvoitteet ovat osoitus asenteiden koventumisesta nuoria kohtaan. Työmarkkinatukikeskustelu edustaa selkää ideologista muutosta työllisyyslakikeskusteluun verrattuna. Esimerkiksi markkinoiden määräävä asema hyväksytään ja sosiaaliturvajärjestelmää vaaditaan muutettavaksi kannustavampaan suuntaan. Keskustelussa näkyy uusliberalististen äänenpainojen lisääntymistä. Argumentaation analysointi Perelmanin teorian käsitteistön avulla tuotti erään kuvauksen poliittiselle puheelle ominaisista retorisista kuvioista. Argumentaatio perustui tavallisimmin laajan hyväksynnän saavuttaneisiin yleisiin totuuksiin. Tyypillisin argumentaation etenemistapa oli assosiatiivinen, jolloin argumentit perusteltiin kytkemällä ne jo hyväksyttyihin ja vakiintuneisiin lausumiin. Esimerkiksi todellisuuden rakennetta määrittävät argumentit olivat yleisiä molemmissa keskusteluissa. Nuorisotyöttömyyskeskusteluissa kansanedustajien argumentaatio koostui poliittisille areenoille ominaisista vakiintuneista käsitteistä ja etenemistavoista