Ruotsalais-brittiläiset suhteet suuren Pohjan sodan loppuvaiheen aikana 1719-1721

Suomen historian opinnäytetyöni tutkimusperiodi alkaa Hannoverin ja Ruotsin välistä rauhansopimusta edeltävistä tapahtumista ja päättyy Uudenkaupungin rauhan solmimiseen. Käsittely etenee kronologisesti asiakokonaisuuksien mukaan. Suomalaisessa ja ruotsalaisessa historiantutkimuksessa on tarkasteltu aiemmin yhtäältä Ison-Britannian liittopolitiikka ja toisaalta rauhanneuvottelujen kulkua; ottamatta huomioon näiden yhteisvaikutusta tai brittien aseellista Itämeri-operaatiota. Tutkimukseni tarkoitus on selvittää Ison-Britannian Ruotsin politiikan tavoitteita ja mentelmiä suuren Pohjan sodan loppuvaiheiden aikana. Kysymyksenasettelu on kolmivaiheinen: 1) Miksi Iso-Britannia tuki Ruotsia? 2) Mitä hyötyä Ruotsi halusi brittien tuesta? 3) Mitä Ruotsi todella hyötyi brittien tuesta? Tutkittavan ajanjakson aikana Ison-Britannian ulkopolitiikan keskeisin tavoite oli turvata brittiläiset kauppaedut Itämeren alueella suuresta Pohjan sodasta huolimatta. Kauppapurjehduksen jatkuminen Pohjolan kruunujen kanssa oli briteille elintärkeää, sillä saarivaltakunnan laivanvarustus- ja merellinen sodankäyntikyky oli riippuvaista Venäjän, Ruotsin ja Baltian tuottamista raaka-aineista. Takoraudan, hampun, pellavan, tervan ja potaskan tarve pakotti britit valvomaan aseellisesti kauppaetujaan Itämerellä v. 1700, v. 1715-21 ja v. 1726-27. Ison-Britannian liittoutuminen v. 1719 Ruotsin kanssa esti merkittävällä tavalla jakobiittien salahankkeiden etenemistä. Liittosuhteen syntymisen ruutina oli Ison-Britannian politiikan saama voimakas tuki Ranskasta ja Alankomaista. Ruotsi pyrki liitolla Ison-Britannian kanssa turvaamaan itsenäisyytensä säilymisen ja kuningashuoneensa koskemattomuuden Venäjän vastaisessa sodassa sekä hankkimaan runsaita apurahoja Venäjän ja rahallista kompensaatiota. Brittiläiset dipomaatit välittivät Ruotsin aselevot, esirauhansopimukset ja rauhansopimukset Tanskan, Preussin ja Saksi-Puolan kanssa. Britit harjoittivat tässä yhteydessä häikäilemätöntä kotiinpäin-vetoa. Purjehduskausilla 1719-21 briteillä oli huomattavat asevoimat Itämerellä. Esimerkiksi v. 1721 amiraali John Norrisin eskadeeri koostui 22 linjalaivasta, 4 fregatista, 1402 kanuunasta ja 9235 merisotilaasta. Poliittinen tarve määritti painopistealueen sotilaallisille voimannäytöille: Dalarön edusta (1719), Tallinnan edusta (1720), ja Kapelskärin edusta (1721). Iso-Britannia ei julistanut sotaa Venäjälle, eikä etsinyt tilaisuutta aseelliseen yhteenottoon, vaikka ei toisaalta myöskään pyrkinyt välttämään sitä. Ruotsi saa kiittää paljolti brittiläisten merijoukkojen aktiivista toimintaa valtiollisen itsenäisyytensä ja hallitsijasukunsa poliittisen riippumattomuuden pelastumisesta. Poliittisesti suuren Pohjan sodan päättänyt Uudenkaupungin rauha oli pettymys briteille ja nöyryytys Yrjö-hallitsijalla, koska häntä ei sisällytetty rauhantakaajaksi. Uudenkaupungin rauhansopimuksen oheistuotteena syntynyt Ruotsin ja Venäjän välinen kauppasopimus molemminpuolisine suosituimmuuslausekkeineen oli puolestaan erittäin epäedullinen Lontoon kauppaporvareille, koska se merkitsi menetyksiä Venäjän ulkomaankaupan huolinnassa