Tie koulukotiin - 154 pahantapaista lasta Tampereen lastensuojelussa vuosina 1921-1939

Koulukotisijoitus aloitti lasten elämässä uuden vaiheen, mutta se oli myös aikaisemman vaiheen päätös. Jokaisella lapsella oli oma polkunsa, joka johti heidät lastensuojeluviranomaisten huomion kohteeksi ja lopulta kasvatuslaitokseen. Tämä elämänvaihe on tutkielmassa kiinnostukseni kohteena. Tutkielmassa etsitään reittejä ja prosesseja, jotka johtivat lapsen koulukotisijoituksen toteutumiseen silloin, kun ratkaisun tekivät suomalaisittain suuren tehdaskaupungin, Tampereen, lastensuojeluviranomaiset. Vuosina 1921–1939 Tampereen kaupungin lastensuojelulautakunta sijoitti valtiollisiin kasvatuslaitoksiin sekä kunnallisiin ja yksityisiin koulukoteihin arviolta 154–170 lasta. Tutkielmani kohderyhmän ytimen muodostavat ne 154 lasta, 134 poikaa ja 20 tyttöä, jotka on kaupungin lastensuojelulautakunnan pöytäkirjoissa erikseen nimetty tai jotka on muitten lähteiden perusteella pystytty identifioimaan luotettavasti, samoin kuin heidän perheensä. Miksi lapsesta tuli pahantapainen? Miksi joku lapsi sijoitettiin kasvatuslaitokseen ja toinen ei? Syntyikö ongelma pelkästään yksilön käyttäytymisen ja yhteiskunnan odotusten törmäyksestä vai löytyykö taustalta perheitä yhdistäviä huono-osaisuuden ja alakulttuurisuuden ulottuvuuksia? Minkälaisista rakenteellisista ominaisuuksista koostui yhteiskunta, jossa lasten eristämistä kasvatuslaitoksiin toteutettiin ja jossa sitä pidettiin hyvänä ratkaisuna? Miten vallankäyttö ja vastarinta muotoutuivat lastensuojelulautakunnan ja pahantapaisen lapsen/ hänen perheensä välisessä kohtaamisessa? Tutkimusasetelma johtaa lapsuusaikaisen pahantapaisuuden juurille. Mutta lisäksi sillä tavoitetaan koulukoteihin sijoitettuihin lapsiin verrattuna moninkertainen määrä lapsia, joiden perheitä uloslyönnin varjo tavalla tai toisella kosketti. Metodisesti tutkielma seuraa mikrohistorian valintoja. Se katsoo alhaalta ylöspäin, ”lukee vastakarvaan” viranomaislähteitä ja etsii johtolankoja monista, toisinaan vähäisistäkin havainnoista. Pahantapaisia lapsia koskeva lähdemateriaali on siellä täällä viranomaisten tuottamissa dokumenteissa. Tämän tutkielman lähdeaineisto koostuu suurelta osin kirkollisesta väestökirjanpidosta sekä Tampereen lastensuojelulautakunnan ja kansakoulujen arkistomateriaalista. Tutkielma on jäsennelty neljään lukuun, joiden jäsennys kuvaa tutkimuskysymyksen ratkaisutapaa. Johdantoluvussa esittelen tutkimusaiheen, tutkimuskysymykset ja keskeisen tematiikan. Toisessa luvussa kasvatuslaitossijoituksia katsotaan yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta. Luvun keskeinen toimija on Tampereen lastensuojelulautakunta, mutta pahantapaisia ympäröineeseen viranomaisten verkkoon kuului muitakin: kansakoulu, poliisi, köyhäinhoito sekä kasvatuslaitosverkosto ja lainsäädäntö. Erilaiset viranomaiset yhdessä tuottivat yhteiskunnan, jossa pahantapaisuus nimettiin ja lapsen tie koulukotiin mahdollistettiin ja toteutettiin. Luvussa kolme pahantapaisuus saa yksilöllisemmät, huono-osaiset lapsenkasvot. Kuva koulukotiin sijoitettujen lasten elämänpolkujen samanlaisuudesta ja erilaisuudesta rakentuu toisiinsa limittyvien perhetyyppien, koulunkäyntivaikeuksien, alakulttuurisuuden sekä mahdollisimman monipuolisten esimerkkitapausten avulla. Luku neljä kokoaa tutkielman johtopäätökset. Lapsuuden pahantapaisuus oli tutkielmassa käytetyn aineiston perusteella oire laajemmasta marginaalisuudesta ja huono-osaisuudesta, joka poikkesi Tampereen työläisväestön normaalista, vaatimattomasta mutta yhteiskunnan kannalta hyväksyttävästä elämänmuodosta monella tavoin. Tyypillisen epätyypillisen työläisperheen alakulttuurisia ulottuvuuksia oli useita: Huoltajan ammattitaidottomuus, köyhyys ja välttämättömyyksiin perustuneet toimeentulostrategiat, huono terveydentila ja keskimääräistä suurempi kuolleisuus, uusperheellisyys, monimutkaiset ihmissuhteet ja perheen hajoaminen, lasten koulunkäynnin vaikeudet, köyhäinhoidon ja lastensuojelun asiakkuus sekä lasten ja näiden huoltajien normeihin sopeutumaton käyttäytyminen. Perheet liikkuivat marginaalisuuden rajoilla jatkumolla, jossa useissa perheissä ilmeni yksittäisiä ongelmia mutta pahantapaisten lasten perheissä vaikeudet kasautuivat poikkeuksetta. Tutkimusaineistosta hahmottuu neljä osittain päällekkäin ja limittäin keskenään menevää reittiä, jota pahantapainen lapsi kulki matkallaan lastensuojelulautakunnan tietoisuuteen ja koulukotiin. Ensimmäisessä reitissä lapsi ei sopeutunut koulun kuriin ja oppimistavoitteisiin, jolloin opettaja teki kasvatuslaitossiirtoa koskevan anomuksen. Toisessa lapsen perhe oli joutunut turvautumaan köyhäinhuoltoon, joka siirsi lapsen käytösongelmaisena lastensuojelulautakunnan vastuulle. Kolmannen ryhmän lapset olivat lastensuojelulautakunnan huollossa ja asuivat lastenkodeissa ja sijaisperheissä. Neljättä polkua koulukotiin kulkivat kaduilla asuneet lapset. Parhaimmassa asemassa olivat omista perheistään koulukoteihin sijoitetut lapset, sillä vaikka vanhemmilla oli monenlaisia ongelmia, useimmat pystyivät antamaan lapsille jonkinlaista sosiaalista tukea. Toisaalta kaduilla asuneitten lasten lähin aikuiskontakti oli poliisi, jonka raportti lastensuojelulautakunnalle palautti lapsen viranomaisten kontrollin ja huolempidon verkkoon. Vaikka aineistossa kadulla asuneita lapsia oli vain muutamia, heidän olemassaolonsa kertoo alaluokkaisen lapsuuden viimeisestä, totaalisesta ilmenemismuodosta. Pahantapainen käyttäytyminen syntyi olosuhteissa, joissa lapsen kokema todellisuus näyttäytyi hyvin erilaisena kuin yhteiskunnan itsestään tuottama omakuva. Näissä kahdessa maailmassa vallitsivat erilaiset lainalaisuudet, hierarkiset suhteet, arvot ja normit, eikä pahantapainen lapsi ei kyennyt sovittamaan niitä keskenään. Hänen käyttäytymisensä oli rationaalista vaikka ei aina onnistunutta sopeutumista omaan todellisuuteensa. Asiasanat:historia, nuoruus, lastensuojelu, syrjäytyminen, kasvatuslaitokse