PELON JA TOIVON KEINULAUDALLA. Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten kerrotut kokemukset väkivallasta, selviytymisestä, avun hakemisesta ja saamisesta sekä identiteetin etsinnästä

Tutkielman aiheena on heteroseksuaalisessa parisuhteessa väkivaltaa kokeneiden naisten selviytyminen. Tavoitteena on lisätä tietoa parisuhdeväkivallasta väkivaltaa kokeneiden naisten kokemuksista käsin. Tutkimuksessa tarkastellaan diskurssianalyyttisestä, tarinallisesta ja feministisestä lähestymistavasta käsin sitä, miten parisuhdeväkivaltaa kokeneet naiset rakentavat kertomiensa selviytymistarinoiden kautta identiteettiään, toimijuuttaan, menneisyyttään ja tulevaisuuttaan nykyisyyden näkökulmasta käsin. Tutkimuksen muita taustateorioita ovat sosiaalinen konstruktionismi, kulttuurihistoriallinen toiminnan teoria ja tarinallista lähestymistapaa edustava narratiivinen minäpsykologia. Tutkimus on empiirinen ja laadullinen. Tutkimusaineisto koostuu kymmenen 30-48 -vuotiaan parisuhdeväkivaltaa kokeneen naisen teemahaastatteluista. Tutkimuskysymykset ovat: a) miten parisuhdeväkivaltaa kokeneet naiset itse käsitteellistävät kokemaansa väkivaltaa, b) miten he merkityksellistävät itseään diskursiivisesti rakentaen samalla omaa minuuttaan, toimijuuttaan ja sukupuoltaan, c) miten he kuvaavat selviytymistään ja käyttämiään selviytymiskeinoja sekä d) minkälaista tukea he ovat kaivanneet, hakeneet ja saaneet. Tutkimuksessa on analysoitu kolmen naiset tarinat, jotka edustavat muita tarinoita kolmesta tulkintapisteestä käsin. Tutkimusmenetelmänä on juonirakenneanalyysi. Tutkimus osoitti, että naisten omaksumat väkivaltakäsitykset vaikuttivat osaltaan siihen, mihin ja missä vaiheessa he apua parisuhteessaan hakivat. Parisuhteen alkuvaiheessa väkivallan käyttöön johtavina syinä pidettiin muun muassa miehen mustasukkaisuutta, kiivasluonteisuutta tai alkoholin käyttöä. Väkivalta nähtiin tuolloin yhteisenä ja yhdessä käsiteltävänä ongelmana ja aluksi siitä pyrittiin selviämään pitkälle omin avuin. Kun väkivaltatilanteeet toistuivat eivätkä entiset väkivaltaselitykset enää riittäneet, naiset alkoivat hakea apua ensisijaisesti miehelleen, mutta myös itselleen ja muulle perheelle. Perheessä vaihtelivat väkivallan kierteen mukaisesti hyvät ja huonot ajat, mutta naiset aktivoituivat avun hakemisessa varsinkin väkivaltatilanteiden jälkeen. Toivo ja usko parempaan kannattelivat heitä väkivaltaisessa suhteessa, mutta myöhemmässä vaiheessa väkivallan pahentuessa pelko sekä sitoi heitä suhteeseen että ajoi heitä pois suhteesta. Väkivallan jatkuessa edelleen väkivalta alettiin ymmärtää seuraukseksi miehen kontrollista ja alistamisen halusta, toisaalta väkivaltaa seliteltiin myös keskinäisellä henkisellä valtataistelulla. Naiset kertoivat tehneensä erotyötä jo pitkään ennen lopullista eron hakemistaan. Huomatessaan etteivät miehet sitoudu hakemaan itselleen apua, naiset päätyivät lopulta hakemaan apua ensisijaisesti itselleen ja lapsille ja hakivat eroa yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Avun hakemisen paikkoja olivat terveyskeskus, turvakoti, poliisi, sosiaalitoimi (perheneuvola, lastensuojelu ja toimeentulotuki), lakiasiaintoimistot, yksityiset psykiatrit, mielenterveystoimisto, nuorisoasema ja seurakunta. Apua oli haettu myös ystäviltä ja omaisilta, mutta yllättävän vähäisessä määrin. Sosiaalisen ympäristön asenteilla oli vaikutusta naisten avun hakemiseen. Apua koettiin saadun vaihtelevasti, ja naiset mielsivät joutuneensa selviytymään aika lailla yksikseen. Tosin heillä oli myös positiivia kokemuksia avunsaannista. Yksikään nainen ei kokenut olevansa syyllinen miehen väkivallan käyttöön, vaikka miehet pyrkivät heitä siitä syyllistämään. Avun hakemisessaan naiset korostivat ennen kaikkea sitä, että heitä pitää kuunnella, uskoa ja heidän kokemansa väkivalta pitää tuomita. He odottivat lisäksi saavansa tietoa väkivallasta, konkreettisia neuvoja ja tukea vaikeassa elämäntilanteessa. Näyttää siltä, että naisten selviytyminen on ennen kaikkea yksilöllinen vaihtelevasti etenevä eheytymisprosessi, joka jatkuu läpi elämän, vaikka se voidaan esittää myös James Prochaskan ja Carlo DiClementen transteoreettisen muutosvaihemallin mukaisena muutosprosessina. Tutkimuksesta nousi esille jatkotutkimuksen mahdollisena aiheena sen selvittäminen, miten erovaiheessa olevia ja eronneita naisia voitaisiin tukea vielä väkivaltaisesta suhteesta irtautumisen jälkeenkin, koska tarvetta sille olisi. Kiinnostavaa olisi saada myös tutkimustietoa siitä, mitä on tapahtunut ja millä keinoin onnistuneeseen lopputulokseen on päädytty niissä parisuhteissa, joissa sekä fyysinen että henkinen väkivalta on saatu talttumaan ja pariskunta jatkaa mahdollisesti yhteistä elämäänsä. Asiasanat: parisuhdeväkivalta, parisuhdeväkivaltaa kokenut nainen, selviytyminen, sisäinen tarina, kerrottu kokemus, avun hakeminen, avun saaminen