Alakansakoulunopettajien valmistuksen kehitys Suomessa vuosina 1866-1939

Toukokuun 11. päivänä 2006 on kulunut 140 vuotta siitä historiallisesta päivästä, jolloin keisari Aleksanteri II hyväksyi maallemme kansakouluasetuksen. Asetuksessa ei säädetty oppivelvollisuutta, mutta siinä määrättiin opetusvelvoite kaupunkikunnille, joiden tehtäväksi tuli järjestää alhaisempi kansakoulu 6-10-vuotiaille ja nelivuotinen ylhäisempi kansakoulu sitä vanhemmille lapsille. Erilaiset määräykset kaupunki- ja maaseutukuntien kansanopetuksen, erityisesti alkuopetuksen, järjestämisestä synnyttivät maahamme koulutuspoliittisen ongelman. Vuoden 1866 kansakouluasetus vahvisti myös kansakoulujen opettajanvalmistuksen. Pienten lasten opettajien kouluttamista ei kansakouluasetukseen kuitenkaan sisältynyt. Tässä tutkimuksessa onkin tehtävänä ollut selvittää, miten Suomen alempien kansakoulujen samoin kuin muidenkin alkuopetusta antaneiden opettajien valmistus järjestettiin ja miten se kehittyi vuodesta 1866 vuoteen 1939. Tutkimustehtävä jaettiin neljäksi ongelmaksi, joihin vastauksia haettiin historiallis-kvalitatiivista metodia käyttäen. Tutkimus pohjasi monipuoliseen lähdeaineistoon, jonka muodostivat pääasiallisesti alku- ja alakansakouluseminaarien arkistot, opettajanvalmistusta koskevat säädökset sekä alan ammattilehdet. Tutkimusta selkeytettiin dialogin avulla, mikä merkitsi keskusteluja alakansakoulunopettajiksi valmistuneiden henkilöiden kanssa. Tutkimuksessa selvisi, että muutokset alkuopetusta antaneiden opettajien valmistukseen tulivat ulkoapäin. Tutkimuskaudelle osui kolme taitekohtaa, jolloin alkukoulujen opettajatarve ja opettajien valmistaminen olivat erityisen polttavia. Näistä ajankohdista ensimmäinen oli kansakouluasetuksen säätämisen jälkeinen aika, toinen piirijakoasetuksen jälkeinen aika vuosisadan vaihteessa ja kolmas osui itsenäisen Suomen alkuvuosiin. Valtiovalta kohdisti ensimmäisen kerran huomionsa alkukoulujen opettajien valmistukseen vuosien 1877-1878 valtiopäivillä, joilla myönnettiin määräraha niille kansakoulunopettajille, jotka oman työnsä ohessa valmistivat alkukouluihin opettajia. Muutoin autonomian ajalla alkukoulujen opettajien valmistamisesta huolehtivat yksityiset yksivuotiset seminaarit, joilla kullakin oli omaleimainen opetussuunnitelmansa. Heti Suomen itsenäistyttyä maan senaatti antoi järjestelysäännön, jonka mukaan ryhdyttiin perustamaan kaksivuotisia naisseminaareja alkukoulunopettajien valmistamista varten. Näitä seminaareja syntyi vuosina 1918-1921 neljä: Suistamolle, Hämeenlinnaan, Vaasaan ja Tornioon. Kaikilla näillä opinahjoilla oli yhteinen järjestelysäännön mukainen opetussuunnitelma, joka oli valtion tarkan kontrollin alainen. Vuonna 1926 kaikki neljä seminaaria vakinaistettiin ja niiden nimet muutettiin alakansakouluseminaareiksi. Samana vuonna viimeiset yksityiset alkukouluseminaarit sulkivat ovensa. Sekä alku- että alakansakouluseminaarien oppilaiden pohjakoulutukseksi riitti kansakoulun oppimäärä. 1930-luvun puolivälissä opetusministeriö vahvisti tuntikaavan keskikoulupohjaisille luokille, mutta ainoastaan Hämeenlinnan seminaari otti sen käyttöönsä tutkimuskaudella. Vuosina 1866-1939 alku- ja alakansakouluseminaarit eivät olleet ainoastaan tiedon ja taidon jakajia, vaan ne kasvattivat oppilaistaan tiukan kurin ja järjestyksen avulla cygnaeuslaisessa hengessä opettajapersoonia, "Herran työmiehiä, kutsumusopettajia"