Sureva mieli sanoin ja kuvin. Läheisensä menettäneen lapsen kokemus Riitta jalosen ja Kristiina Louhen kuvakirjoissa

Tutkimus käsittelee kuoleman teemaa ja läheisensä menettäneen lapsen surun, ikävän ja toipumisen esittämistä kertovassa fiktiossa. Keskeiset tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1) miten lapsen surun ja ikävän kokemusta kuvataan oman perheenjäsenen kuolemaa käsittelevissä kuvakirjoissa, 2) kuinka lapsen subjektiivinen kokemus tulee esiin erilaisten kielellisten ja kuvallisten kerronnallisten strategioiden ja esittämisen kautta, 3) mistä kuolema-aiheisissa lastenkirjoissa löytyy lohdutus, ja kuinka rakentuu kuva lapsen selviytymisestä suuren menetyksen jälkeen? Valitulle lähestymistavalle luo perustan Monika Fludernikin (1996) ajatus siitä, että kertomuksen aihe on pohjimmiltaan aina inhimillinen kokemuksellisuus. Analyysin lähtökohtana ovat sekä klassisen narratologian että uudemman kognitiivisen kerronnan teorian oletukset kertovan tekstin rakenteesta. Tutkimuksen kohdeteksteinä on neljä teosta kirjailija Riitta Jalosen ja kuvittaja Kristiina Louhen tuotannosta, joissa käsitellään lapselle läheisen ihmisen kuolemaa, siihen liittyvää surua ja kaipausta sekä surusta toipumista. Välittömästä surun ajasta kerrotaan teoksissa Elisabet, nalle ja pikkuveli, jota ei ole (1994) ja Tyttö ja naakkapuu (2004). Tyttö ja naakkapuu on Jalosen ja Louhen kuvakirjatrilogian ensimmäinen osa, jota ovat seuranneet teokset Minä, äiti ja tunturihärkki (2005) sekä Revontulilumi (2006). Kuolema on keskusaiheena ainoastaan teoksessa Tyttö ja naakkapuu, mutta myös jatko-osat kytkeytyvät sekä aiheen että teeman osalta lapsen menetyksen kokemukseen. Lisäksi Tyttö-trilogian jatko-osat tuovat lohdutuksen ja lapsen toipumisen kokemuksen tarkastelun kohteeksi. Tajunnankuvaus yhtenä fiktion tutkimuksen peruskysymyksenä nousee tarkastelun keskiöön. Toinen keskeinen painopistealue on kuvakirjan ja kuvitetun kirjan poetiikka, jossa olennaista on kuvan ja sanan kiinteä vuorovaikutus. Kielellisen ja kuvallisen esittämisen vuorovaikutuksen analyysi ei sulje pois sitä, että sanaa ja kuvaa on mahdollista tarkastella myös erillisinä kerronnallisina elementteinä. Lapsen surun ja ikävän kuvausten tulkinnoissa tavoitteena on vuorovaikutteisuus, jossa sekä rakenteelliset että temaattiset piirteet otetaan huomioon. Yhtäältä tarkoitus on kiinnittää huomiota sellaisiin kielellisiin ja kuvallisiin keinoihin, jotka helpottavat kertomusten lukemista luotettavina ja mimeettisenä kuvauksina surevan lapsen maailmasta. Toisaalta mielenkiinnon kohteena ovat myös fiktion mahdollistamat kerronnalliset tilanteet, joiden voi olettaa palvelevan erityisesti kuolema-aiheen käsittelyä. Tutkimuksen rakentumista ohjaa dialogisuuden periaate. Vuorovaikutteisen dialogin toteutumista tarkastellaan kuudella eri tasolla, jotka muodostuvat seuraavista vastapareista: 1) teoria ja tulkinta, 2) muodolliset ja temaattiset piirteet, 3) sana ja kuva, 4) taiteenmuodon ja tosielämän skriptit (kerronnallistaminen taiteen konventioiden ja luonnollistamisen välillä liikkuvana toimintana), 5) kuvakirjan sarjallisuus ja jaksollisuus sekä 6) lapsen surua kuvaava teos ja ympäröivä todellisuus. Teoksissa käytetyt erilaiset kerronnan keinot, niiden moninaisuus ja kerronnan kognitiivinen kerroksellisuus heijastelevat surun hahmottomuutta ja hallitsemattomuutta. Tässä mielessä näen dialogin muodon ja temaattisten piirteiden välillä toimivana. Aivan samaan tapaan kuin kohdeteosten monitasoiset kerronnalliset ratkaisut vastustavat ja testaavat luokittelua ja lokerointia eivätkä asetu siististi valmiisiin kategorioihin tai kerronnan laatikkomalleihin, temaattisesti suru ja sen kuvaaminen kertovassa fiktiossa on hyvin moniulotteista. Erityisesti kielellisen kerronnan analyysin lopputuloksena syntyy usein tulkinta, joka jää eri kategorioiden ja kehysten välitilaan edustamatta yhtä tiettyä kerronnallista strategiaa. Tämän vuoksi kerronnan muotojen systemaattista luokittelua mielekkäämpää on ollut pohtia, miksi kerronta on rakentunut niin kuin on ja mihin näillä kerronnallisilla ratkaisuilla mahdollisesti on pyritty. Kuolema ja siihen liittyvä suru ovat lastenkirjan aiheina erittäin vaativia. Riitta Jalosen kerronnalle tyypillinen aukkoisuus ja Kristiina Louhen pelkistetty kuvitus jättävät runsaasti tilaa lukijan tulkinnoille. Kerronnan aukkoisuus edistää dialogia surua kuvaavan teoksen ja yksittäisen lukijan tulkinnan välillä. Se, että lukijalle ei esitetä yhtä ainoaa totuutta asioista, vaan tarjotaan useita mahdollisia tulkintapositioita, joista valita, toimii lukijaa aktivoivana keinona. Tällaisissa kysymyksiä herättävissä kohdissa lastenkirja voi toimia välineenä ja välittäjänä, joka johdattaa keskusteluun vaikeasta ja ahdistavastakin aiheesta. Kun kuolemaa käsitellään lastenkirjan fiktiivisessä tarinamaailmassa, vaikea aihe etääntyy vähän kauemmas lapsen arjen todellisuudesta ja ahdistavaa asiaa voi olla helpompi lähestyä. Niin verbaalisen kuin visuaalisen kerronnan aukkopaikkoja täyttäessään lukija voi ikään kuin myös itse osallistua tarinan kertomiseen. Kertova fiktio antaa mahdollisuuden päästä kuvitteellisesti kokemaan asioita, joihin ihmisellä ei tosielämässä ole pääsyä. Tässä toteutuu ajatus kvalian käsitteestä, jonka avulla mielenfilosofiassa on kuvattu, miltä tuntuisi kokea erilaisia tunteita ja mielentiloja. Sekä Tyttö ja naakkapuun että teoksen Elisabet, nalle ja pikkuveli, jota ei ole kerronnassa avautuu sellaisia mahdollisia maailmoja, joihin tosielämässä kukaan ei pääse katsomaan. Visuaalisissa kuvissa kuolemaan ja suruun liittyvät ei-näkyvät, kokemuksen ulottumattomiin jäävät ja aineettomat sisällöt konkretisoituvat. Samastuminen taivaalla lentävään tyttöön tai vilkuttaminen tuonpuoleiseen matkaavalle isälle ovat kirjan kuvituksen katsojalle mahdollistamia tilanteita. Kvaliaan liittyy suuria kysymyksiä niin kielellisen kuin kuvallisen kerronnan kohdalla erityisesti teosten kuolema- ja surutematiikan näkökulmasta. Mahdollisuus nähdä surevan lapsen mieleen syntyy kuvan ja sanan kiinteässä vuorovaikutuksessa ja yhteistoiminnassa. Visuaalisen kerronnan osalta analyysi keskittyy sekä yksittäisen kuvan kertoviin keinoihin että kuvien sarjaan kertomuksena. Näyttämällä fiktiivisen maailman ulkoiset tilanteet ja tapahtumat kuvitus auttaa lukijaa asemoimaan itsensä suhteessa tarinamaailman ajallisiin, tilallisiin ja paikallisiin kehyksiin. Kuvien sarjallisuuden analyysi osoittautuu tarkoituksenmukaiseksi tavaksi tutkia kuvakirjan kokonaisuuden rakentumista. Erityisesti kertomusten ajallisten tasojen hahmottamisessa sarjallisuuteen perustuva lukutapa on toimiva metodi. Yhtenä merkittävimmistä havainnoistani pidän sitä, että tarkastelun keskittyessä kuvien sarjallisuuteen, myös sen vastapari, kerronnan jaksollisuus, nousee korostetusti esille. Jaksottaminen väliotsikoiden avulla korostaa tavallaan esityksen ei-kertovuutta. Väliotsikot tukevat kuvakirjan episodimaista luonnetta, joka syntyy siitä, että aukeamat edustavat valittuja näkymiä kertomuksen fiktiiviseen maailmaan. Tämä episodimaisuus vahvistaa edelleen kerronnan lyyrisiä piirteitä. Merkittävää lisäarvoa tutkimukselle tuovat uudet tulkinnat, jotka ovat syntyneet kuvien sarjallisessa analyysissa. Näiden tulkintojen perustana ovat yhteydet kuvien välillä. Kun analyysissa irtaudutaan yksittäisestä kuvasta kohti laajempaa kuvallista materiaalia, muiden kuvien muodostaman visuaalisen kontekstin merkitys kasvaa. Kuva saa tulkintansa ja merkityksellistyy suhteessa edeltäviin ja myös seuraaviin kuviin. Kuvien sarjallisuuden tarkastelussa paitsi jäsentyy kuvakirjan kokonaisuus, myös havainnollistuu kuvakirjan moniulotteisuus ja sen yhteydet muihin medioihin: sarjakuvaan, elokuvaan, musiikkiin ja teatteriin. Erilaiset tulkinnat voivat saada lukijan näkemään kertomuksen uudella tavalla tai uudesta näkökulmasta. Käytännön tasolle ulotettuna nämä tulkinnat ehdottavat uusia, vaihtoehtoisia tapoja käsitellä kuolemaa ja surua kirjallisuuden avulla. Konkreettista hyötyä tästä on esimerkiksi vanhemmille, opettajille ja muille lasten kanssa työskenteleville. Fiktiivinen mieli voi myös toimia vertailukohteena ja kognitiivisena mallina todellisen surevan lapsen mielestä. Tällöin tarinamaailman sureva lapsi tarjoaa tärkeän samastumiskohteen, joka parhaimmillaan muodostuu jopa eräänlaiseksi kirjalliseksi tai kuvalliseksi vertaistueksi todellisessa elämässä omaa menetystään surevalle lapselle.THE GRIEVING MIND IN WORDS AND IMAGES The Bereaved Child s Experience in Riitta Jalonen and Kristiina Louhi s Picture My study deals with the theme of death and representations of a bereaved child s grief, longing, and recovery in narrative fiction. The main research questions are: 1) how is the child s experience of grief and longing depicted in picture books on the death of a family member, 2) how does the child s subjective experience emerge through different verbal and visual narrative strategies, 3) where can consolation be found in death themed children s books, and how is the image of the child s survival after the great loss constructed? My approach is informed by Monika Fludernik s (1996) idea that stories are always based on human experentiality, and the analysis builds on assumptions about the structure of a narrative text outlined in both classical narratology and recent cognitive narrative theory. Representation of consciousness, as a basic question of the study of fiction, is centrally important to the study. Another major focus is found in the poetics of picture books and illustrated works for which the constant interaction of word and image is essential. In my view, analyzing the interaction of verbal and visual representation does not exclude the possibility of studying word and image as separate narrative elements. In interpreting the descriptions of a child s grief and longing, such interactivity provides an objective which recognizes both structural and thematic features. On the one hand, one concentrates on verbal and visual devices that aid the reading of the stories as mimetically reliable depictions of the grieving child s world. On the other hand, one can also observe the kinds of narrative means that are only made possible by fiction and may be specifically helpful in dealing with the death theme. In studying the unnatural, or distinctively fictional, features of narrative, the unique quality of picture book narration appears as an expressive form that combines verbal and visual elements. My primary texts consist of four works by the author Riitta Jalonen and illustrator Kristiina Louhi. Their theme is the death of a child s loved one, as well as the grief, longing, and recovery following it. The books Elisabet, nalle ja pikkuveli, jota ei ole (1994, Elisabet, Teddy Bear, and the Little Brother Who Is No More ) and Tyttö ja naakkapuu (2004, The Girl and the Jackdaw Tree ) relate the immediate time of mourning. Tyttö ja naakkapuu is the first entry in Jalonen and Louhi s picture book trilogy, followed by Minä, äiti ja tunturihärkki (2005, translated as Tundra Mouse Mountain by J. M. Ledgard) and Revontulilumi (2006, Northern Lights Snow ). Death constitutes the central theme only in Tyttö ja naakkapuu, but also the sequels address a child s experience of loss in both topic and treatment: the matters of consolation and the child s recovery come into particular focus. My study is guided by the principle of dialogicity. The actualization of interactive dialogue is observed on six different levels comprising the following oppositions: 1) theory and interpretation, 2) formal and thematic features, 3) word and image, 4) the scripts of an art form and real life (narrativization as action shifting between artistic conventions and naturalization), 5) the sequentiality and episodicity of picture books, and 6) the work depicting a child s grief and the reality surrounding it. The different narrative methods employed in the literary works, in their diversity and cognitive multilayeredness, reflect the shapelessness and uncontrollability of grief. I understand the dialogue between formal and thematic features to function in this manner. For just as the multilayered narrative solutions embedded in my primary texts both test and resist classification refusing ready categorization or narrative box modeling grief and its depiction in narrative fiction appear as thematically versatile. Specifically the analysis of verbal narration often results in an interpretation that remains suspended between different categories and frames without representing any single narrative strategy. Because of this, instead of systematically classifying narrative forms, my study finds it more useful to try to understand why the narrative has been constructed in a particular way, or what the objective of these narrative solutions may have been. Death and its companion grief are extremely demanding as themes for children s picture books. However, because Riitta Jalonen s narrative style is characterized by gaps and rifts and Kristiina Louhi s illustrations are simple and undetailed, the reader is allowed plenty of space for interpretation. I find this to be an appropriate solution, especially given the difficult death theme. Grief always takes on the appearance of the griever, and one cannot point to any correct way of mourning or yearning. For this reason it is important that, rather than offering explanations and answers, the books stories raise questions and contemplate them. The children in the story world are puzzled by the mystery of death; they ponder what death is, what it feels like, and what happens to a person after they die. The stories leave most of the questions unanswered, and the children just have to live with uncertainty and the fact that the mystery of death cannot be solved. Nevertheless, their need to examine and reflect may still provide the real world reader with the valuable thought that asking questions and thinking about things is important even if no answers are forthcoming. In my view, narrative gaps advance the dialogue between the work that depicts grief and the individual reader s interpretation. The fact that no single truth is given on how things are, but several possible interpretive positions to choose from are made available, helps to activate the reader. Whenever a picture book arouses such questions, it can act as a device and medium that encourages discussion where speaking seems difficult and distressing. In a family in mourning it can be difficult for both children and adults to express their feelings and talk about something that appears as insurmountable. When death is dealt with in the story world of a children s book, the sensitive theme gains distance from the child s everyday reality and the painful topic may become easier to approach. Similarly, in plugging the holes of both verbal and visual narration, the readers may in their own way partake in the telling of the story. Narrative fiction makes it possible to experience such things imaginatively to which we have no access in real life. This evokes the concept of qualia, used in the philosophy of mind to describe what it would be like to feel different emotions and states of mind. Possible worlds that no real person can ever witness are opened through the stories and their way of representation in Tyttö ja naakkapuu and Elisabet, nalle ja pikkuveli, jota ei ole. Unseen, unattainable and immaterial contents dealing with death and grief are concretized in the form of visual images. Identifying with the girl flying through the sky or waving to her father on his way to the great beyond are events that the book s illustrations endow the reader with. Of course, many questions come attached with the notion of qualia in verbal and visual narration, specifically from the viewpoint of the thematic of death and grief. The opportunity to see into the grieving child s mind is born in the constant interaction and interplay of word and image. As regards visual narration, my analysis focuses on both the narrative devices employed by a single image and sequence of images as a story. By showing the readers the external events and occurrences of the story world, the illustration helps them to secure a position in relation to that world s spatial, temporal, and local frames. Analyzing the sequentiality of images is therefore proper to studying how the picture book as a whole is constructed. A reading based on this kind of sequentiality is a good method particularly in figuring out the temporal levels of the stories. I consider it to be one of my major findings that when the reader focuses on the sequentiality of images, interestingly also its opposite, the episodicity of narration, is foregrounded. In its way, episodification in the form of subchapter titles stresses the non-narrativity of representation: the titles highlight the picture book s episodic nature that is revealed on any of its open pages providing select sights into the story world. Such episodicity further reinforces the lyrical features of narration. In addition, my study gains value from new interpretations born in the sequential analysis of images. These interpretations are based on a connection between images: when the analysis pans out from the single image toward a wider array of visual material, the significance of the visual context created by the other images grows. The image is interpreted and becomes significant in relation not only to images preceding it but also those following it. Studying the sequentiality of images gives the picture book structure as a whole, making visible it s many dimensions and relations with other media such as cartoons, cinema, music, and theatre. Through the study s theoretical frame and positioning, I have sought to assert that, in research on children s picture books, the very same methods and devices can be used as in analyzing mainstream literature. Therefore, my study is not restricted to current research on children s books. I have not, for instance, thought it useful to consider the problematic of a double audience in the primary texts because no clear positions for an adult or child audience can be located in these works. Be the reader a child or adult, within her own interpretive frame, she can still discover many different dimensions in the stories. Moreover, these changing interpretations play an important part in the stories analysis: the interaction between interpretation and theory creates a two-way traffic. It is not so that only theory was able to solve the story s interpretive problems but, interactively, a single story may have its ways of inviting the reader, as James Phelan has suggested, into an emotional and ethical communication that further enriches the theory. Varying interpretations may help the reader to see the story in a new light or from a fresh viewpoint. On the practical level they can suggest novel and alternative ways of dealing with death and grief through literature. Parents, teachers and other persons working with children may well find the results here concretely useful. The fictional mind may also act a point of comparison and cognitive model that is based on the mind of a grieving child. In my research, the grieving child of the story world gives the reader someone to identify with someone who, at its best, may even provide a peer support figure for the child grieving for her own loss in real life