Avoin lähdekoodi käytössä: Näkökulmia avoimen lähdekoodin ohjelmistojen käyttöön ja kehittämiseen julkisella ja yksityisellä sektorilla

Tässä tutkimusraportissa julkaistaan neljä tutkijatapaamisen innoittamaa artikkelia. Ensimmäinen niistä koskee OS-ohjelmistohankkeiden arviointia. Kirjoittajat Timo Aaltonen, Nina Helander ja Marko Seppänen Tampereen teknilliseltä yliopistolta käyvät artikkelissa läpi neljä erilaista arviointimenetelmää, ja tulostensa perusteella hahmottelevat parannettua mallia, joka ottaa paremmin huomioon ohjelmiston käyttötarkoituksen ja käyttäjän halukkuuden osallistua ohjelmiston kehittämiseen. Toinen artikkeli, Outi Grotenfeltin ”Open Sourcen käyttö julkisella sektorilla Suomessa”, tarkastelee tapaustutkimusten kautta OS-ohjelmistojen käyttöönoton motivointia, käyttäjien tyytyväisyyttä ja ohjelmistojen käytettävyyttä suomalaisissa julkisen sektorin instituuteissa. Tutkimuksen tulokset ovat mielenkiintoisia. Erityisesti ohjelmistotuki – joka on helpompi järjestää, kun IT-toimintoja johdetaan keskitetysti – ja johdon sitoutuminen uusiin ohjelmistoihin tuntuvat olevan tärkeitä OS-softaan siirtymisen edistäjiä. Vastaavasti käyttäjien iällä, sukupuolella tai IT-taustalla ei tunnu olevan kovin suurta vaikutusta OS-ohjelmistojen siirtymän onnistumisen kannalta. Kolmannessa artikkelissa Juho Lindman arvioi OS-tutkimuskentän muutoksia. OS-ohjelmistot eivät enää vaadi erityistä perustelua; on siirrytty normalisoituneeseen tilanteeseen. Samalla yritykset ovat yhä enemmän mukana OS-kehityksessä ja käyttävät OS-toimintatapoja osana omaa toimintaansa. Lindmanin mukaan tämä vaatii muutosta myös tutkijoiden asenteessa, kun kehityksen avoimuus ei enää ole itseisarvo tai keskeinen ideologinen tekijä. Hän perää huomiota OS-ilmiöiden monimuotoisuudelle ja uusien ilmiöiden, kuten avoimen ja suljetun koodin hybridien, syntymiselle. Neljäs artikkeli koskee OS-kehittäjäyhteisöjen sosiologiaa. Teemu Mikkonen käsittelee kehittäjäyhteisöjen perustoja ranskalaisen klassikon Emile Durkheimin käsitteiden avulla. Mielenkiintoisella tavalla Mikkonen pohtii, onko Durkheimin esittämien yhteisöllisen ja egoistisen solidaarisuuden lisäksi tunnistettavissa erityinen tiedollisen solidaarisuuden muoto, joka luonnehtii juuri VALO-yhteisöjä ja muita samaa metodologiaa noudattavia hankkeita, kuten Wikipediaa