Välityslausekkeen pätevyys ja kohtuullisuus työsopimuksissa

Välimiesmenettelyn johtava periaate on asianosaisautonomia, jonka keskeisenä sisältönä on asianosaisten suostumus riidan viemisestä yksityiseen välimiesmenettelyyn. Tästä johtuen välimiesmenettely perustuu asianosaisten väliseen erilliseen välityssopimukseen tai ennen riidan syntymistä pääsopimukseen sisällytettyyn välityslausekkeeseen. Asianosaisautonomia ei ole kuitenkaan ehdoton, sillä sitä rajoittaa välimiesmenettelylain (967/1992) pakottavat säännökset. Näiden pakottavien säännösten mukaan välityssopimuksen tulee täyttää välimiesmenettelylain muodolliset ja sisällölliset pätevyyskriteerit. Lisäksi asianosaisautonomian tulee olla todellista. Toisin sanoen välityssopimuksen tulee perustua todelliseen sopimusvapauteen, jossa molemmat sopimusosapuolet ymmärtävät välityssopimuksen merkityksen. Työoikeuden keskeisenä periaatteena voidaan pitää heikommuusolettamasta seuraavaa työntekijän suojelun periaatetta. Tämän periaatteen turvaamiseksi työoikeudessa sopimusvapautta on monissa suhteissa rajoitettu niin pakottavalla lainsäädännöllä kuin yleisillä työntekijää suojelevilla kohtuullisuusnäkökohdilla. Tutkielman tarkoituksena on selvittää välimiesmenettelyn käyttökelpoisuutta työsopimusta koskevissa riidoissa. Tällöin kysymys konkretisoituu pitkälti välimiesmenettelyn asianosaisautonomian ja työoikeudellisen heikommuusolettaman kollisioon. Tutkielmassa pyritään selvittämään, miten työoikeudellisesta heikommuusolettamasta seuraava työntekijän suojelun periaate vaikuttaa asianosaisautonomian toteutumiseen välityssopimuksen pätevyyden tarkastelun osalta. Ensimmäisen kysymyksen muodostaa välimiesmenettelylain 2 §:n dispositiivisuuden vaatimuksen ja työoikeudellisesta heikommuusolettamasta seuraavan työlainsäädännön pakottavuuden arviointi. Toisin sanoen tutkielmassa selvitetään, estääkö työlainsäädännön pakottavuus dispositiivisuuden edellytyksen täyttymisen, jolloin myös itse välityssopimus tulee katsoa pätemättömäksi. Toisen ja suuremman kysymyksen muodostaa välityssopimuksen kohtuullistaminen oikeustoimilain (228/1929) 36 §:n nojalla, jolloin riita tulee viedä yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Välityssopimuksen kohtuullistamisen idea perustuu heikomman osapuolen access to justice –periaatteen turvaamiseen. Tällöin on kyse siitä, tuleeko työsuhteen heikompaa osapuolta eli työntekijää suojata kalliilta ja salaperäiseltä välimiesmenettelyltä, ja jos tulee, niin missä tämän suojelun rajat menevät. Ensimmäinen tähän liittyvä havainto on työoikeuden heikomman suojan jakaminen tyyppisuojaan sekä heikommuusolettamaan. Näistä ensimmäinen ilmenee työlainsäädännön pakottavuutena. Kohtuullistamisen osalta emme voi kuitenkaan tyytyä tyyppikohtuuttomuuteen. Tällöin lähtökohdaksi on otettava heikommuusolettama, joka asettaa kohtuullistamisharkinnan kynnyksen matalammalle kuin kahden elinkeinoharjoittajan välisen välityslausekkeen kohtuullisuuden harkinnassa. Näin ollen työoikeudellisissa riidoissa välityslauseke on kohtuullistamisherkkä, mutta lopullisen arvioinnin tulee aina perustua osapuolten tosiasiallisen aseman sekä oikeussuhteen kokonaisarviointiin. Tutkielman lopussa pyritään esittämään de lege ferenda -suosituksia välimiesmenettelyn kehittämisestä niin lainsäädännön kuin sopimuskäytännön tasolla siten, että menettely olisi kohtuullisempaa heikomman osapuolen näkökulmasta. Pääasiassa nämä kehitysehdotukset kulminoituvat suurimman ongelman eli välimiesmenettelyn kustannusten hillitsemiseen