Death in the Stone Age : Making Sense of Mesolithic-Neolithic Mortuary Remains from Finland (ca. 6800 to 2300 Cal BC)

This study aims to understand and explain prehistoric funerary practices from the perspective of Finnish Stone Age hunter-gatherer and early pastoralist earth graves located in mainland Finland. These structures date primarily from the Late Mesolithic to the end of the Middle Neolithic (ca. 6800–2300 cal BC) and represent a unique challenge to archaeological research. This is because unburnt bone material — including human remains — along with other perishable materials are generally not preserved in the acidic soils of Finland. Accordingly, the only feature that marks a Stone Age earth grave is the presence of ochre or stained soil, sometimes together with grave goods typical for that period. This thesis presents a compilation of material remains and archival information from Stone Age earth grave sites and research material as a whole. This approach aims to demonstrate that, whilst Finnish Stone Age earth graves primarily lack human remains and other perishable materials, we can still gain important new insights into Stone Age funerary practices. Consequently, the objective of this thesis lies in systematically studying the earth grave materials, attempting to understand the rituals behind them, and using these data to interpret mortuary practices and cosmology. Based on the results described and discussed in this thesis, the Stone Age mortuary tradition in the Finnish territory represents a complex set of practices that includes not only the archaeologically visible earth grave tradition, but also other means of ritually disposing of the dead body. Accordingly, when we refer to Stone Age mortuary practices in the Finnish territory, we are not speaking of ‘inhumations in simple pit graves’, but of the material remains of complicated rituals that give meaning to and place death within the cosmology of those people. Indeed, the systematic archaeological research conducted in this thesis revealed that both adults and subadults were given earth graves, a tradition also known from better-preserved Stone Age cemeteries in nearby regions of Finland. Similarly, Stone Age people used — and did not use — certain artefacts or raw materials in their funerary practice, in clearly ritualised ways and, for example, to emphasise the identity of the community. When comparing the data in this thesis to other ritual practices known from that specific period and region, Finnish Stone Age earth graves seem to encode an animistic–shamanistic cosmology. Indeed, similar to, for example, prehistoric rock art sites, the Stone Age hunter-gatherer cemeteries are also situated next to topographic features possibly connected to supernatural powers, whilst the graves themselves were furnished with objects that might have been considered living. Simultaneously, an intentional connection to past generations was also sought by positioning new burials amongst older ones or by reusing old cemeteries. To conclude, even if the Finnish Stone Age earth graves primarily lack human remains and other perishable materials, the graves are not as poorly preserved as one might assume. On the contrary, when the earth grave material was investigated as a whole and subjected both to new analyses and theoretical understanding, we gain important new insights into Stone Age mortuary practices and cosmology.Tämä väitöstutkimus käsittelee Suomen ensimmäisiä maan alle tehtyjä hautauksia – kivikautisten metsästäjä-keräilijä yhteisöjen ja ensimmäisten karjanpitäjien hautoja – sekä niihin liittyviä hautaustapoja. Manner-Suomesta tunnetaan noin 70 kivikautista hautakohdetta, joissa vainaja on haudattu maahan kaivettuun kuoppaan. Varhaisimmat haudoista ajoittuvat mahdollisesti reilun 8000 vuoden taakse ja nuorimmat noin 5000 vuoden ikäisiksi. Hautakohteet koostuvat yksittäisistä, samanaikaiselle asuinpaikalle tehdyistä haudoista aina usean kymmenen haudan kalmistoihin. Itse haudat ovat pääsääntöisesti ruumishautoja, joiden tyypilliseen löytöaineistoon kuuluvat mm. erilaiset kivi- ja meripihkakorut, saviastiat ja kiviesineet. Tämän esineistön lisäksi erityisesti metsästäjä-keräilijä-yhteisöjen haudoista löytyy usein myös runsaasti punaista maata, punamultaa. Vaikka haudoissa on säilynyt suhteellisen runsaasti esineistöä, edustaa tämä aineisto vain murto-osaa hauta-antimista. Tämä johtuu siitä, että palamaton orgaaninen aines ei säily Manner-Suomen happamassa maaperässä tuhatta vuotta kauempaa. Näin ollen hautoihin mahdollisesti asetetut kasvit, ruoat ja luu- ja puuesineet puuttuvat lähes täysin löytöaineistosta. Koska hautaukset ovat pääsääntöisesti ruumishautauksia, ei jäänteitä itse vainajasta ole yleensä säilynyt muutamaa hammaskiilteen fragmenttia enempää. Usein löytöhetkellä haudasta onkin ollut jäljellä enää pelkkä yksinkertainen kuopparakenne. Tässä väitöskirjassa kootaan yhteen kaikki Manner-Suomen kivikautisista haudoista talletettu tieto – arkeologinen esineistö, ihmisjäänteet, tehdyt radiohiiliajoitukset sekä muu haudoista ja niiden kaivamisesta syntynyt arkistodata. Tutkimalla aineistoa yhtenä kokonaisuutena, väitöskirjassa osoitetaan että Suomen kivikauden haudoista ja hautaustavoista on mahdollista saada uutta tietoa huonosta säilyvyydestä huolimatta. Väitöskirjan tulosten mukaan vainajat – sekä aikuiset että lapset – on mm. haudattu hautaan tarkoin valittujen esineiden kanssa, jotka on saatettu myös rikkoa tarkoituksellisesti, kun taas hautapaikka on saatettu valita maisemallisesti näyttävältä paikalta. Siinä missä metsästäjä-keräilijä-yhteisöt eivät yleensä varustaneet hautojaan saviastioilla tai kirveillä, ovat nämä juuri niitä esineitä joita ensimmäiset karjanpitäjät pitivät merkityksellisinä hauta-antimina. Molemmat yhteisöt kuitenkin pitivät tietyn väestönosan hautaamista maan alle tärkeänä ja tekivät myös uusia hautauksia tarkoituksellisesti vanhojen hautojen yhteyteen. Tämä ilmiö kertoo, että edeltävät sukupolvet ja näiden hautapaikat muistettiin pitkään ja niitä pidettiin tärkeinä. Oletettavasti molemmat yhteisöt kuitenkin hautasivat suurimman osan vainajistaan tavoilla, joista ei juurikaan jää jälkiä arkeologiseen aineistoon. Väitöskirjan tulosten yhteenvetona voidaan esittää, että kivikauden kuolemanrituaalit ja hautaustavat ovat olleet monimutkaisia eivätkä vastaa käsitystä löytötilanteessa havaitusta ”yksinkertaisesta kuoppahaudasta”. Vaikka ensi silmäyksellä hautarakenteet vaikuttavat huonosti säilyneiltä, on niitä mahdollista tutkia edelleen ja ymmärrystä kivikauden hautaustavoista ja kosmologiasta lisätä