Hypoteesimetodi heikomman osapuolen suojana oikeudenkäynnissä

Oikeusnormien merkitys konkretisoituu vasta, kun niiden tehokas täytäntöönpano oikeusprosessin kautta on mahdollista, viimekädessä pakkokeinoin. Siksi todistusoikeuden tärkein tavoite on tuomio-oikeellisuus. Tuomio-oikeellisuuteen pääsemiseksi näytön arvioinnin osalta on kehitelty erilaisia todistusharkinnan teorioita. Niiden tavoitteena on että, tapauksen tosiseikaston vahvistamiseen tähtäävä, harkinta olisi mahdollisimman jäsenneltyä, hyvin perusteltua ja että siinä minimoitaisiin intuitiossa vaikuttavien virhelähteiden merkitys todistusharkinnassa. Tulee myös harkittavaksi se, miten väärien päätösten riskit jakautuvat oikeudenmukaisella tavalla, jotta niistä aiheutuvat haitat voidaan minimoida. Todistustaakan kantamisessa on kyse väärän päätöksen riskin kantamisesta. Lisäksi siinä on myös kyse siitä: ”Keneltä edellytetään selvitystä?”; ja ”Kuka viimekädessä kantaa riskin siitä, ettei jokin oikeustosiseikka ole tullut tuon selvityksen pohjalta näytetyksi?” Tutkielmassa on tutkittu miten selvitystaakan ja vakuuttamistaakan erottelulla sekä vaihtoehtoisten hypoteesien poissuljennalla voidaan jäsentää näytön arviointia. Apuna on käytetty myös todistusarvometodin keinoja, sekä psykologisista tutkimuksista saatuja tietoja. Lisäksi on tutkittu millä tavalla väärän päätöksen riskin – kantokyky voidaan ottaa huomioon näytön arvioinnissa. Tutkielmaan sisältyy myös laaja empiirinen kyselytutkimus, jolla on selvitetty tuomarikunnan kantoja näytön arvioinnissa. Tutkimuksella saatiin kerättyä arvokasta tietoa siitä, minkälaisia seikkoja tuomarikunnan enemmistö huomioi näytön arvioinnissa ja millaisille argumenteille he antavat painoarvoa näyttökynnyksen määrittelyssä. Tuomarikunnan selvän enemmistön kanta oli, että todistustaakanjaossa painavin argumentti on osapuolten näyttöedellytykset. Näyttökynnykseen vaikuttaa siviili- ja rikosprosessissa intressin määrä ja rikosprosessissa rikoksen vakavuus. Noin puolet tuomareista hyväksyi riskinkantokyvyn näyttökynnykseen vaikuttavaksi seikaksi, mutta enemmistö tuomareista näki osapuolten väärän päätöksen – riskinkantokyvyllä olevan tosiasiallista merkitystä päätösharkinnassa. Tutkielmassa selvitetään tämän seikan merkitystä. Päätelmä on, että selvitysperiaate on todistusoikeuden johtava periaate, ja riskinkantokyvyn periaate on siihen nähden väistyvä periaate