EU-oikeuden rajat välitystietojen säilytysvelvollisuuden asettamiselle ja säilytettyjen tietojen luovuttamiselle rikostorjunnassa

Viime vuosikymmenien aikana jatkuvassa kehityksessä ollut viestintäteknologia on helpottanut arkipäiväistä elämäämme monilla tavoin. Yksi merkittävä ero sähköisen viestinnän ja esimerkiksi kirjeitse käydyn keskustelun välillä on myös se, että tietoliikenneverkkojen välityksellä käydystä viestinnästä jää helposti jälki. On selvää, että tällaiset jäljet kuten viestijöitä, viestijöiden sijaintia, puhelun ajankohtaa, kestoa ja muuta tietoa sisältävät välitystiedot voivat tarjota viranomaisille suuren hyödyn rikostorjunnassa. Yhtä lailla on kuitenkin myös selvää, että nämä yksityiselämää herkästi kuvaavat henkilötiedoiksi lukeutuvat välitystiedot ovat massaluontoisesti säilytettyinä alttiita joutumaan tietomurtojen ja muunlaisten väärinkäyttöjen kohteiksi. Ottaen yhtäältä huomioon Euroopassa vallitsevan turvallisuuspoliittisen tilateen ja esimerkiksi Suomessa juuri hyväksytyt tiedustelulait ja toisaalta EU:n viimeaikaiset toimet yksityiselämän ja henkilötietojen suojan korostamiseksi, on rikostorjunnan ja yksityisyyden suojan välisen tasapainon etsiminen sähköisen viestinnän kontekstissa hyvin ajankohtainen. Tässä lainopillisessa tutkielmassa selvitetään EU-oikeuden rajoja välitystietojen säilytysvelvollisuudesta määräämiselle ja säilytysvelvollisuuden alaisten välitystietojen luovuttamiselle rikostutkintaan. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen tarkoituksena onkin tarjota vastaus siihen, mitä EU- oikeus ja erityisesti EUT:n tulkinta välitystietojen säilytysvelvollisuuden asettamisesta ja säilytettyjen tietojen luovuttamisesta, pitää sisällään. Milloin EU-oikeus sallii jäsenvaltioiden asettaa teleyrityksille velvollisuuden säilyttää asiakkaidensa välitystietoja – ja milloin ei? Lisäksi pohditaan minkälaisia puutteita EU-oikeuteen ja EUT:n tulkintoihin liittyy, ja kuinka säilytysvelvollisuutta tulisi kehittää de lege ferenda. Esimerkiksi ei tutkielmassa jaeta EUT:n omaksumaa näkemystä yksityiselämää tarkkaa kuvaavien välitystietojen asettamisesta yksityiselämän suojan perusoikeuden ydinalueen reuna-alueille. Jäsenvaltioiden välitystietojen säilytysvelvollisuutta ja luovuttamista koskeva lainsäädäntö voidaan EUT:n Tele 2 ja Watson -ratkaisun mukaan sallia unionin oikeuden mukaisesti ensinnäkin ainoastaan vakavan rikollisuuden torjunnan tarkoituksiin. Toiseksi sallii unionin oikeus EUT:n mukaan välitystietojen kohdennetun säilyttämisen, kun säilytysvelvollisuus on rajattu täysin välttämättömään. EUT:n keskittymistä lähinnä sellaisten keinojen etsimiseen, joilla säilytysvelvollisuus voitaisiin toteuttaa, pidetään tutkielmassa ongelmallisena. Olisi ollut toivottavaa, että se olisi välttämättömyysharkinnassaan pohtinut sitä, onko välitystietojen säilytettäväksi velvoittaminen unionin oikeuden mukaan ylipäätänsä katsottavissa välttämättömäksi rikostorjunnan toimenpiteeksi. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen vastauksia peilaten, vastataan toiseen tutkimuskysymykseen siitä, millä tavalla säilytysvelvollisuudesta voidaan jäsenvaltioissa määrätä, jotta edellä mainitut ja muut EU-oikeuden asettamat edellytykset täyttyisivät. EUT:n Tele 2 ja Watson - ratkaisussa väläyttämiä vaihtoehtoja säilytysvelvollisuuden kohdentamista tiettyyn henkilöpiiriin, jonka välitystiedot voi paljastaa vähintään epäsuoran yhteyden vakavaan rikollisuuteen tai sellaiselle maantieteelliselle alueelle, jossa on kohonnut riski vakavien rikosten valmistelulle tai toteuttamiselle, on yhdenvertaisuus- ja tehokkuusnäkökulmista pidetty tutkielmassa hyvin ongelmallisina. Sen sijaan voitaisiin säilytysvelvollisuus tutkielman mukaan kohdistaa tiettyyn ajanjaksoon, esimerkiksi terroriuhkaluokitukseen perustuen. Unionin oikeuden edellytykset voitaisiin tutkielman mukaan toteuttaa myös viranomaisen päätöksestä alkavasta säilytysvelvollisuuden kohdentamisesta sellaisen henkilön välitystietoihin, johon kohdistuu epäily vakavasta rikoksesta. Tällaiseen kohdennettuun säilytysvelvollisuuteen pidetään mahdollisena yhdistää jäädytystoimenpide, jolla viranomainen voisi estää teleyrityksiä poistamasta niitä itseään varten säilyttämiään tiettyä henkilöä tai esimerkiksi tiettyä tukiasemaa koskevia välitystietoja määrätyn ajan tai kunnes tiedot todetaan rikostorjunnassa tarpeettomiksi. Kolmantena vaihtoehtona unionin oikeuden toteuttamiselle pidetään säilytysvelvollisuuden poistamista kokonaan. Näin jäisivät rikostorjunnassa hyödynnettävät välitystiedot riippumaan siitä, mitä välitystietoja teleyrityksellä sattuu tietojen luovutuspyynnön hetkellä olemaan itseään varten säilöttynä. Tutkielmassa tarkastellaan myös välitystietojen säilytysvelvollisuutta ja luovuttamista koskevaa Suomen lainsäädäntöä. Suomen lainsäädännön ei tutkielman kannalta relevanteilta osin katsota täyttävän kaikkia EU-oikeuden vaatimuksia