Lapsuuden ja aikuisuuden rajapinnalla : Biovalta lääketieteellisen iänmäärityksen käytännöissä

Biopoliittista aikakautta voi luonnehtia aikakautena, jossa lääketieteestä on tullut johtava tieteenala tuottamaan tietoa ihmisistä. Ihmisen keho ja tämän biologiset ominaisuudet nähdään entistä vahvemmin totuuden lähteenä, josta tosiasiatietoa ammennetaan eri viranomaiskäytäntöihin. Kehityksen myötä bioteknologioiden käyttö on lisääntynyt myös rajavalvonnassa ja osana ihmisten liikkuvuuden kontrollointia. Ilman huoltajaa tulleille turvapaikanhakijalapsille voidaan Suomessa nykylainsäädännön puitteissa tehdä lääketieteellinen iänmääritys, mikäli hakijan itsensä ilmoittama tai osoittama ikä poikkeaa merkittävästi viranomaisten näkemyksestä hakijan iästä. Niin turvapaikanhakijalle kuin yhteiskunnalle on suuri merkitys sillä, katsotaanko hakijan olevan lapsi vai aikuinen. Lääketieteelliseen iänmääritykseen liittyy monia eettisiä kysymyksiä, kuten testien epätarkkuus ja ionisoivan säteilyn käyttö ei hoidollisessa tarkoituksessa. Tässä Pro gradu -tutkielmassa lääketieteellistä iänmääritystä tarkastellaan biopolitiikan ja biovallan lähtökohdista. Tutkielmassa kysytään, millaista biovaltaa lääketieteellisen iänmäärityksen käytännöissä harjoitetaan? Tutkimusaineistona on hallinnon asiakirjoja vuosilta 2009 ja 2010, jolloin lääketieteellisen iänmäärityksen säätämisestä lailla keskusteltiin julkisesti. Aineistoa tarkastellaan teoriaohjautuvalla laadullisella sisällönanalyysilla, jonka kehikko on johdettu hallinnan analyysista. Tutkimuskysymys on paloiteltu hallinnan analyysista rakennetun viitekehyksen mukaisesti kolmeen alakysymykseen. Ensimmäisenä tarkastellaan iänmäärityksen ongelmallisuutta ja kysytään, missä asiayhteyksissä iänmääritys tulee ongelmalliseksi, eli problematisoituu. Toiseksi aineistosta tunnistetaan hallinnan välineistöä, eli hallinnallisia järkeilyjä, iänmääritystä hallinnan teknologiana ja hallinnan episteemistä ulottuvuutta. Välineistön avulla kysytään, mitä ovat hallinnan välineistöt iänmäärityksen käytännöissä ja mihin päämääriin niillä pyritään. Kolmanneksi aineistosta tunnistetaan hallinnan subjekti, siis kohde, johon hallinnan välineistöllä pyritään vaikuttamaan. Viimeisenä tutkielmassa vastataan kysymykseen, millainen subjekti iänmäärityksen käytännöissä muodostuu. Iänmääritykset tulevat ongelmallisiksi etenkin ikäkäsitysten osalta. Viranomaiskäytäntöjen tarkoituksena on löytää hakijalle tarkka, kronologinen ikä. Lääketieteelliset iänmääritykset tehdään näkökulmasta, jossa lapsuus ymmärretään biologisena ominaisuutena. Lopputuloksena ilman huoltajaa tulleelle turvapainkanhakijalapselle päädytään antamaan ikä, joka on luonteeltaan hallinnollis-poliittinen. Testillä ei saada tietoa turvapaikanhakijan kronologisesta iästä, eikä se anna kuvaa niistä lapsuuteen liitetyistä piirteistä, joita lasten oikeuksia ja etua määrittävät lait ja sopimukset korostavat. Näin ollen, iästä tulee viranomaiskäytännöissä päätettävä asia ja samalla politiikan sekä biovallan kohde. Iänmääritys asettuu kahden tunnistettavissa olevan hallinnan järkeilyn välimaastoon, jossa toisaalta kysymyksessä on ihmisten liikkuvuuden kontrollointi ja toisaalta lasten suojelu. Iänmäärityksen käytännöissä lapsuus ymmärretään joko kronologisena tai biologisena. Tämä jättää huomiotta monta lapsuuteen ja nuoruuteen liittyvää erityispiirrettä, jotka on määritelty monissa kansallisissa laeissa ja kansallisissa sopimuksissa. Lopulta iänmääritys tulee analyysin perusteella näkyväksi toimena, jonka keskeisin tarkoitus on toimia työkaluna maahanmuuttopolitiikalle ja keinona kohti sen päämääriä. Lapsuus tulee sidotuksi vahvemmin biologiseksi ominaisuudeksi ja yksilölliset tarpeet kansainvälisessä suojelussa jäävät pienemmälle huomiolle