Perhesuhteet vanhuudessa – kahden teoksen valossa

Tässä pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan perhesuhteita vanhuudessa kahden teoksen valossa. Väestön vanheneminen lisääntyy ja tulevaisuudessa ikääntyneiden ihmisten luku tulee kasvamaan. Vanheneminen asettaa uusia vaatimuksia yhteiskunnalle ja tarvitsee uudenlaista mikro- ja makrotason yhteiskunnallista harkintaa. Sosiaalityön näkökulmasta on tärkeä huolehtia muun muassa vanhusten toimintakykyä tukevista tekijöistä. Yhdellä näistä tekijöistä, perheellä, on yleensä tärkein ja vahvin asema iäkkäiden sosiaalisissa suhteissa. Vanhusten perheet poikkeavat yleensä ydinperheen mallista, johon kuuluvat vanhemmat ja lapset. Ne koostuvat erilaisista perheenjäsenistä kuten sisaruksista, lapsenlapsista tai jopa ystävistä ja naapureista. Tutkimuksen lähtökohtana on olettamus, että perhesuhteet vanhuudessa eivät ole tiiviit ydinperheen merkityksen katoamisen vuoksi. Tutkimukseni kuitenkin osoittaa, että yksilöt eivät noudata perhe-elämässään jotakin tiettyä valmiiksi annettua skenaariota, vaan he ovat aktiivisesti luomassa sitä toimimalla omien käsitysten ja kokemusten mukaan. Aineistona käytän kahta teosta: Antti Eskola ”Vanhuus” (2016) ja Merete Mazzarella ”Illalla pelataan Afrikan tähteä” (2008). Eskola käsittelee teoksessaan ikäihmisten seuraelämää, vanhuuden merkityksellisyyttä ja kirjoittaa omista perhesuhteistaan osana elämäänsä. Mazzarellan teos kertoo yhtäältä sukupolvien välisistä suhteista ja toisaalta arvoista, joita ihminen alkaa miettiä iän myötä. Kirjassa käsitellään erityisesti isovanhemmuutta sekä isovanhempien ja lastenlasten välisiä suhteita. Molemmat teokset eivät tarjoile käsityksiään yleisesti pätevinä normeina, vaan niitä on mahdollista käyttää vertailukohteina nykymaailman käsityksille vanhuuden perhesuhteista tai yksinäisyydestä. Lähestyn aineistoa narratiivisen tutkimuksen kautta käyttäen konstruktionistista lähestymistapaa. Tutkimuksen ja kertomuksen suhde rakentuu kahdella tavalla: tutkimus voidaan ymmärtää kertomuksen tuottamiseksi ja samalla tutkimus käyttää kertomuksia materiaalinaan. Konstruktionistinen lähestymistapa suuntautuu arkiseen sosiaaliseen toimintaan ja pyrkii analysoimaan elämänkulkua, ikää ja identiteettiä sekä niihin kietoutuvaa asiantuntijuutta. Elämänkertakirjoitusten kautta pyritään selvittämään, miten perhe muodostuu ja rakentamaan sitä kautta kuvan ikäihmisten perhesuhteista