Glokalisaatioprosessin identiteettityö: Tapauksena eurooppalainen tiedepolitiikka

Euroopan unioni ja sen jäsenvaltiot ovat tuoneet viime vuosina toistuvasti esiin, että eurooppalainen tiedepolitiikka on yhteydessä taloudelliseen kasvuun. Eurooppalaisten kansallisvaltioiden intressissä onkin nykyään noudattaa sellaisia tiedepoliittisia malleja ja käytäntöjä, jotka edesauttavat niiden taloudellista kasvua ja kukoistusta. Tässä kehityksessä erityisen kiinnostavaa on, että valtiot ympäri Eurooppaa ovat omaksuneet keskenään samankaltaisia tiedepoliittisia ajatusmalleja, käytäntöjä ja politiikkoja, vaikka niiden taloudelliset tilanteet ja rakenteet ovat erilaisia. Kyseessä on maailmanlaajuinen trendi. Tiede ja tieto ovat lukuisten Euroopan unionin strategioiden ytimessä ja niillä nähdään olevat erityinen rooli eurooppalaisen menestyksen ja kilpailukyvyn kehityksessä. Euroopan unioni yhtyy siis globaaleihin tiedepoliittisiin diskursseihin ja siirtyy muualla aiemmin käyttöönotettuihin malleihin, vaikka EU on omanlaisensa verrattuna muihin maanosiin ja poliittisiin liittoutumiin. Eurooppalaista tiedepolitiikkaa koskeva usein rationaalisiin selitysmalleihin pohjautuva tutkimus ei pysty täysin selittämään tätä ilmiötä. Ensinnä funktionaaliset selitysmallit eivät kykene selittämään yhdenmukaista ja samanaikaista eurooppalaista poliittisten diskurssien ja valintojen kehitystä. Taloudelliselta rakenteeltaan ja kooltaan erilaiset yhteiskunnat kohtaavat erilaisia haasteita. Jos poliittiset valinnat vastaisivat yhteiskuntien yksilöllisiä tarpeita, olisi todennäköistä, että ratkaisut, mieltymykset ja toimenpiteet eroaisivat toisistaan. Toisaalta rationaaliset selitysmallit, jotka lähtevät siitä oletuksesta, että valtiot tekevät laskelmoituja valintoja kansallisten intressiensä pohjalta, eivät perustu todellisuuteen. Jos perustuisivat, kansalliset toimijat noudattaisivat työssään niitä päätöksiä, joita heidän päätöksentekijänsä ovat kansallisten intressien pohjalta tehneet. Käytännössä kuitenkin yksi merkittävimmistä eurooppalaisen tiedepolitiikan tavoitteista eli tutkimusrahoituksen yhdentyminen, jota Euroopan jäsenvaltioiden valtionpäämiehet ovat ajaneet yhdessä 2000-luvun alusta asti, ei ole toteutunut. Kansalliset tutkimuksen rahoittajat eivät siis ole toteuttaneet niitä tavoitteita, jotka heidän omat päätöksentekijänsä ovat eurooppalaisella tasolla asettaneet. Näin ollen näkemys huolellisen laskelmoinnin pohjalta tehdystä kansallisiin intresseihin perustuvasta suoraviivaisesti täytäntöönpanoon etenevästä päätöksenteosta voidaan kyseenalaistaa. Rationalistinen selitysmalli ennustaa, että kokemus aiemmista toimenpiteistä ohjaa päätöksiä tulevaisuudessa. Kun yhteiseurooppalainen tutkimusrahoitus on jäänyt vähäiseksi, myös sen mukanaan tuoma ennakoitu taloudellinen hyöty on jäänyt toteutumatta. Tästä huolimatta Euroopan jäsenvaltioiden halukkuus ottaa osaa tiedepoliittisiin yhteistyömuotoihin ei ole vähentynyt. Tämä havainto osoittaa, että rationaalinen, materiaalisiin ja taloudellisiin hyötyihin keskittyvä laskelmointi ei täysin selitä kansallisten osapuolten halukkuutta osallistua eurooppalaiseen tutkimusrahoitusyhteistyöhön. Koska tiedepoliittinen yhteistyö perustuu vapaaehtoisuuteen, eikä Euroopan unionilla ole välineitä pakottaa jäsenvaltioitaan toimimaan yhdenmukaisin tavoin, ei ilmiötä voida selittää pakolla. Tarvitaan siis uudenlaisia tapoja ymmärtää, miksi jäsenvaltiot käyttävät politiikoissaan yhdenmukaisia tiedepoliittisia diskursseja, ja miksi kansalliset toimijat ottavat niin innokkaasti osaa eurooppalaiseen tutkimusrahoitusyhteistyöhön sen epäonnistumisista huolimatta. Tässä väitöskirjassa näihin mysteereihin esitetään kulttuurisosiologiseen näkökulmaan pohjautuva selitys. Kansallisvaltiot, kansalliset poliittiset toimijat ja tutkimusrahoituksen toimihenkilöt nähdään kulttuurisia käsikirjoituksia noudattavina toimijoina, jotka sulautuvat sekä heitä ympäröiviin että heidät rakentaviin sosiaalisiin rakenteisiin. Tämä ymmärrys, josta osa on globaalisti jaettua maailmankulttuuria, sekä rajoittaa että mahdollistaa heidän toimintansa. Se tarjoaa heille joukon tärkeitä institutionaalisia sääntöjä, käsikirjoituksia ja periaatteita, joita heidän tulee noudattaa saavuttaakseen ja säilyttääkseen oma yhteiskunnallinen asemansa. Käsikirjoitusten olemassaolo auttaa selittämään, miksi poliittiset mallit, ideat ja diskurssit leviävät tuottaen ylikansallista yhdenmukaisuutta, kun rationaaliset selitysmallit eivät siihen kykene. Sosiaalisesti jaettujen käyttäytymismallien ja käsikirjoitusten esiintuominen on tyypillistä erityisesti maailmanyhteiskunnantutkijoille ja sosiologiseen institutionalismiin perustuvalle tutkimukselle. Tämäkin tutkimus pohjautuu näihin perinteisiin, mutta esittää niihin täsmennyksen tuottamalla entistä tarkempaa tietoa siitä, miten paikalliset toimijat motivoivat toimintansa itselleen ja muille. Tutkimus vastaa kysymykseen analysoimalla, miten kansalliset toimitsijat identifioivat itsensä ja miten heidän tekemänsä identiteettityö tarjoaa tarkemman selityksen prosessille, joka maailmanyhteiskunnantutkimuksen makroperspektiivistä näyttää mukautumiselta. Tutkimuksen tuottamien tulosten valossa tarkoituksettomalta näyttäytyvä mukautuminen eli konformismi onkin itse asiassa identiteettikategorioihin yhteydessä olevaa päämäärätietoista, intresseihin perustuvaa toimintaa. Samalla tutkimuksessa osoitetaan, miten paikallisten toimijoiden identiteettityö mahdollistaa globalisaation, ideoiden ylikansallisen leviämisen ja paikallisten politiikkojen harmonisaation. Tutkimuksessa käsitellään glokalisaation teemaa tähdentäen sitä, miten globaali ja lokaali kietoutuvat toisiinsa. Tutkimuksessa etsitään vastauksia kolmeen kysymykseen: 1) miksi globaali politiikan kieli tulee kotoutetuksi, omaksutuksi ja kehitetyksi paikallisella tasolla, ja mikä on identiteettityön rooli tässä prosessissa, 2) mikä on identiteettityön rooli kansallisten toimijoiden eurooppalaisessa tiedepoliittisessa yhteistyössä ja etenkin sen toteuttamisessa, ja 3) kuinka identiteettityö muokkaa globaaleja politiikan virtauksia ja johtaa siihen, etteivät päätökset johda aina vastaaviin toimenpiteisiin (ns. irtikytkeminen, ”decoupling”). Näiden kysymysten empiirinen tutkimus alkaa tietotalousdiskurssin ja tietoyhteiskuntakäsitteen paikallisen käytön analyysilla. Analyysin avulla havainnollistetaan, miten näitä globaaleja ja eurooppalaista tiedepolitiikkaa 1990-luvun puolivälistä hallinneita ajatusmalleja käytetään rakentamaan oikeanlaista yhteiskunnallista toimijuutta Suomessa. Toiseksi tutkimuksessa tuotetaan analyyttinen luokittelu identiteettikategorioista, joita tutkimusrahoittajien edustajat käyttävät työskennellessään ERA-NET:eissa (ERA-NET on EU:n ERA-politiikkaan liittyvä tutkimusrahoittajien yhteistyö- ja rahoitusmuoto). Samalla tutkimuksessa analysoidaan kyseisiin identiteettiluokkiin liittyvät intressit ja esitetään, keitä nämä toimijat edustavat ja mitkä ovat heidän motivaationsa ottaa osaa eurooppalaiseen tiedepoliittiseen yhteistyöhön. Näiden kahden empiirisen analyysin avulla vastataan lopulta kysymykseen, miten on mahdollista, että ERA-NET-yhteistyö jatkuu, vaikka se ei ole saavuttanut eurooppalaisia tavoitteitaan. Kolmanneksi työssä käsitellään empiirisesti sitä, miten identiteettityö näkyy tutkimusrahoituksen ammattilaisten kuvauksissa omasta työstään ja miten se vaikuttaa yhteiseurooppalaisten tutkimusrahoituskäytäntöjen muotoutumiseen ERA-NET:eissa. Tutkimuksessa käytetyt laadulliset tutkimusmenetelmät pohjautuvat erityisesti diskursiiviseen institutionalismiin ja sosiaaliseen identiteettiteoriaan. Diskursiivisen institutionalismin näkökulmasta tutkitaan kansallisten toimijoiden motiiveja käyttää maailmanlaajuisesti leviäviä ideoita, diskursseja ja muoti-ilmauksia. Lisäksi tarkastellaan, miten kansalliset toimijat hyötyvät heitä rakentavien, heidän toimintansa mahdollistavien ja sitä ohjaavien sosiaalisten ja institutionaalisten käsikirjoitusten käyttämisestä. Työssä tutkitaan sekä diskurssien sisältöä että niihin liittyvää interaktiivista toimintaa. Näin ollen tuodaan esiin institutionaalisen toiminnan kaksi eri puolta: tavat, joilla toimijat uudelleentuottavat ja ylläpitävät instituutioita hyödyntäen ”taka-alan käsitteellisiä kykyjään” sekä tavat, joilla he kykenevät muuttamaan näitä instituutioita käyttämällä ”etualan institutionaalisia kykyjään”. Samalla avataan mahdollisuus tutkia globalisaation toimijatasoa, etenkin paikallisen ja maailmanlaajuisen vuorovaikutuksen prosessia, joka muokkaa globalisaatiota sen edetessä. Sosiaalisen identiteettiteorian pohjalta keskitytään puolestaan toimijoiden sosiaalisiin identiteettikategorioihin: keitä toimijat ovat ja mikä on heille järkeenkäypää eri tilanteissa. Kategoriat informoivat toimijoita käytettävissä olevista diskursseista ja siitä, miten ne rajaavat heidän toimintamahdollisuuksiaan. Lisäksi kategoriat tuovat mukanaan käsityksen jaetusta minuudesta, minkä vuoksi niihin viitataan muodossa ”me” sen sijaan, että puhuttaisiin ”minästä”. Identiteettien muodostamista tutkimusrahoittajien edustajien työssä tutkitaan lingvistisen analyysin keinoin, etenkin kiinnittämällä huomiota siihen, miten he käyttävät puheessaan persoonapronomineja. Luokat ”me” ja ”he” tuovat esiin, miten he rakentavat itsensä ja identiteettinsä suhteessa ympäröivään sosiaaliseen rakenteeseen: mitä identiteetit ovat, mitä eurooppalaiseen tutkimusrahoitusyhteistyöhön liittyviä intressejä niihin sisältyy ja missä kontekstissa identiteettejä käytetään ja vaihdetaan. Lisäksi työssä tutkitaan retorisen, narratiivisen ja diskurssianalyysin keinoin, mitä toimijat tekevät käyttäessään ja rakentaessaan tiettyjä identiteettejä tietyissä konteksteissa. Menetelmiä käytetään siis analysoitaessa ERA-NET-toimijoiden puhetta, mutta erityisen keskeisessä asemassa ne ovat analysoitaessa politiikkadokumentteja. Esimerkiksi julkishallinnossa käytetyn tietotalousdiskurssin paikantamiseksi käytetään hyväksi sen erityispiirteitä kuten siihen sisältyviä käsitteitä. Kun diskurssi on paikannettu, käytetään narratiivisen ja retorisen analyysin keinoja sen tutkimiseksi, miten ja mitä varten diskurssia käytetään. Tutkimuksen aineisto koostuu politiikkadokumenteista ja haastatteluista. Dokumenttiaineisto koostuu kolmesta osiosta: 1) tietotaloutta sekä tieto- ja informaatioyhteiskuntaa käsittelevistä Euroopan unionin, OECD:n, G8:n ja Suomen valtionhallinnon julkisista asiakirjoista ajanjaksolla 1995–2005, 2) suomalaisten ministeriöiden vuosien 2006 ja 2010 tulevaisuuskatsauksista, joissa ministeriöt esittävät toimialansa keskeisimmät lyhyen ja keskipitkän aikavälin haasteet ja toimintavaihtoehdot, ja 3) kolmen ERA-NET:in sisäisestä dokumentoinnista koskien niiden yhteiseurooppalaisia rahoitushakuja 2000-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Toinen aineiston osa koostuu eri maiden ja eri ERA-NET:tien edustajien haastatteluista. Haastateltavat henkilöt edustavat tutkimusohjelmien omistajia – tyypillisesti ministeriöitä tai alueellisia viranomaisia, jotka avaavat tutkimusohjelmia – sekä tutkimusohjelmien hallinnoijia kuten tutkimusneuvostoja ja muita tutkimusta rahoittavia virastoja. Tutkimukseen haastateltiin vuosina 2009– 2012 kahtakymmentä ERA-NET-edustajaa kahdeksasta maasta, yhdestätoista organisaatiosta ja kymmenestä ERA-NET:istä. Haastattelut rakentuivat temaattisesti ERA-NET:tejä, niissä työskentelyä sekä eurooppalaista ja kansainvälistä tutkimusrahoitusjärjestelmää koskevien kysymysten ympärille. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että paikalliset toimijat käyttävät ja muokkaavat maailmanlaajuista, globaalia politiikan kieltä, koska se tarjoaa hyödyllisiä välineitä toimijan omaan identiteettityöhön. Esimerkiksi käsite ”tietoyhteiskunta”, joka on osa tietotalousdiskurssia, tarjoaa suomalaisille ministeriöille sosiaalisesti vakuuttavan mutta joustavan työkalun, jolla ne kykenevät uudistamaan omaa poliittista ja yhteiskunnallista asemaansa Suomessa. Käsitteen ylikansallinen tunnettuus tuo sille sosiaalista vakuuttavuutta, jolloin siitä muodostuu resurssi, jota ministeriöt pystyvät käyttämään hyväkseen rakentaessaan ja kommunikoidessaan omaa kansallista ja yhteiskunnallista tärkeyttään. Lisäksi tutkimus osoittaa, että tutkimusrahoitusorganisaatiot käyttävät eurooppalaista tiedepoliittista yhteistyötä välineenä oman identiteettinsä rakennusprosessissa. Tutkimuksen mukaan identiteettityö selittää myös osaltaan, miksi ERA-NET-yhteistyö voi jatkua, vaikka se ei ole saavuttanut tiettyjä materiaalisia päätavoitteitaan. Nykytoimijoiden tulee kyetä esittämään itsensä rationaalisina, kehittyneinä ja kansainvälisinä pelaajina ja ERA-NET:it ovat hyödyllisiä keinoja tämän tavoitteen toteuttamisessa. Osallistuminen trendikkäimpiin, vakuuttavimpiin ja poliittisesti tuettuihin kansainvälisen yhteistyön muotoihin on merkki siitä, että toimija on kansainvälinen ja rationaalinen. Osallistuminen on näin ollen itsessään sosiaalisesti palkitsevaa. Tutkimuksessa osoitetaan, että toimijoiden jatkuva identiteettityö muokkaa politiikkatoimenpiteiden leviämistä niin, että se tuottaa paikallista harmonisaatiota täydellisen yhdenmukaistumisen sijaan. Identiteettityö siis muokkaa prosessia, jolla maailmanlaajuiset ideat saavat paikallisen muotonsa ja ohjaa muutosta kohti glokalisaatiota. Identiteettityö ja useiden identiteettikategorioiden samanaikainen käyttäminen mahdollistaa, että toimijat käyttävät yhtäaikaisesti useita institutionaalisia resurssilähteitä rakentaen niistä luovasti uudenlaisia ymmärryksiä. Esimerkiksi edustajien mahdollisuus vaihtaa maailmanlaajuisesta identiteetistä paikalliseen ja takaisin mahdollistaa sen, että he tulkitsevat globaaleja ideoita paikallisesta näkökulmasta ja venyttävät niihin sisältyviä periaatteita niin, että ne sopivat yhteen paikallisten realiteettien kanssa. Näin ollen he luovat globaaleista malleista glokaaleja todellisuuksia. Nämä todellisuudet sisältävät sekä globaaleja että paikallisia elementtejä, minkä vuoksi identiteettityö johtaa melko samanaikaiseen globaalien ideoiden leviämisprosessiin kuitenkin niin, että paikalliset lopputulokset eroavat jonkin verran toisistaan. Identiteettityö myös mahdollistaa tavoitteiden ja toimenpiteiden irtikytkemisen. Sen ansiosta toimijoilla on mahdollisuus noudattaa useita institutionaalisia sääntöjä samaan aikaan. Tämä institutionaalisten identiteettien repertuaari ja niiden luova käyttö saattaa johtaa yhtäältä hankaluuksiin, mutta toisaalta myös mahdollistaa pakenemisen vaikeista tilanteista sosiaalisesti hyväksytyillä tavoilla. Kun tietyt institutionaaliset vaatimukset käyvät liian hankaliksi toteuttaa, edustajat pystyvät ottamaan käyttöön toisen identiteettikategorian ja hyödyntämään siihen sisältyviä sääntöjä sosiaalisesti hyväksyttynä keinona tilanteen kiertämiseksi. Tämä tulos avaa uuden, aktiivista intressipohjaista toimijuutta korostavan näkökulman tilanteisiin, joissa päätökset ja toimenpiteet eivät vastaa toisiaan. Tästä näkökulmasta käsin toiminnan irtikytkentä ei ole niinkään irtisanoutumista tietyn normin mukaisen käytännön toteuttamisesta vaan tilannekohtaista vaihtamista toisiin normeihin, jotka ovat yhtä lailla sosiaalisesti hyväksyttyjä, perusteltuja ja tärkeitä. Yhdessä tutkimuksen tulokset havainnollistavat, miten kansallinen ja eurooppalainen poliittinen toiminta saavat läheisesti vaikutteita maailmanlaajuisesti leviävistä ja ajallisesti muuttuvista ideoista ja käsikirjoituksista. Koska näin on, poliittisten päättäjien ja toimijoiden toimia ja perusteita ei voida täysin ymmärtää ottamatta tätä kulttuurisesti rakentunutta ulottuvuutta huomioon. Kansainvälisen poliittisen toiminnan tutkimuksen täytyykin kiinnittää entistä tarkemmin huomiota omiin analyyttisiin kansallista ja globaalia käsitteleviin kategorioihinsa. Jos tutkija itsestään selvästi olettaa, että valtiot ovat tärkeimpiä kansallisen ja kansainvälisen säätelyn ja hallinnan toimijoita, hän saattaa jättää huomaamatta laajemmat rakenteet, jotka rakentavat kyseiset kansallisvaltiot ja kansalliset mieltymykset, ohjaten siten kansallista hallintaa. Toisaalta tutkija, joka keskittyy pelkästään ylikansallisiin rakenteisiin, saattaa tulla siihen hätiköityyn johtopäätökseen, että kansallisvaltio olisi katoamassa tai että se ei ole kansainvälisen yhteistyön tai hallinnan merkittävä toimija. Tässä väitöskirjatyössä kehitetty väite sijoittuu näiden kahden ääripään väliin. Sen metodologinen kanta on, että on mahdollista – ja itse asiassa analyyttisesti kaikkein hedelmällisintä – ymmärtää kansallisvaltiot poliittisesti erillisinä, mutta samalla maailmanlaajuisina rakenteina. Tutkimuksen väite on, että globalisaatio ei vain tapahdu – ihmiset institutionaalisina toimijoina tuottavat sen. Kansainvälisesti toimivina, ylikansallisesti rakentuneina organisaatioiden ja professioiden edustajina nämä aktiiviset toimijat ovat saaneet osakseen tehtäviä ja vastuita, joissa heillä on mahdollisuus luoda, omaksua, ottaa käyttöön, muokata ja levittää maailmankulttuurisia käsikirjoituksia. Nimenomaan tämä globaalin ja lokaalin välimaastoon sijoittuva toiminta tuottaa kansallisten politiikkojen synkronisaatiota, ja sitä myöten sitä, mikä ymmärretään globalisaatioksi. Muutos ei välttämättä ole sataprosenttisen yhdenmukainen, mutta ajallisesti yhteneväinen ja huomattava. Tämä muutos tulee ja menee aaltomaisina trendeinä – yksi pyyhkäisee läpi maailman heiketäkseen hiljalleen, minkä jälkeen tulee toinen kulkeakseen ylikansallisen matkansa ja niin edelleen. Synkronisesti jatkuvasti liikkeessä olevat ja muuttuvat valtioiden politiikat muodostavat yhdessä merkille pantavan yksikön, joka muodostuu yhteydessä olevista mutta silti erillisistä toimijoista.The European Union and its member states have articulated a close link between the development of Euro¬pean science policy and national economic growth. It is indeed in the manifest interest of European nation-states to implement science-policy models and practices that help their domestic economies grow and prosper. In this connection, it is interesting, however, that separate nation states, regardless of the evident economic differences between them, have ended up adopting similar science-policy practices, ideas, and policies. In addition, this is true beyond intra European Union level. Strong science and knowledge lie at the heart of several key strategies of the union and are thought of as contributing specifically to Europe’s economic prosperity and competitiveness. Yet the European Union seems to fall in line with discourses and models that are globally shared and have already been implemented elsewhere, despite Europe’s substantial differences from other continents and political alliances. Existing European science-policy literature, based on rationally oriented explanatory models, is not able to explain this phenomenon fully. Firstly, the concordant and concomitant policy discourses used and choices made throughout Europe cannot be explained by functional arguments. Differently structured economies and those of different sizes are likely to differ in the challenges they face, and if policy choices were based on their respective needs, the similarities currently discernible among nation-states in their decisions, preferences, and actions would be unlikely. Secondly, rational arguments based on an assumption that calculative action stems from national interests have an uphill battle vis-à-vis the reality. If they were valid, careful decisions made by national actors would be followed by consequent actions. In reality, contrastingly, one of the ultimate goals for cooperative European research-policy activities, Europe-wide integration of research funding, which has been strongly endorsed by the European heads of state since 2000, has not materialized: national actors in charge of research funding have not reached the goals their own chief public representatives have set. Hence, one may question whether the decision was carefully planned beforehand and attention then redirected to execution. Furthermore, the aforementioned rationalist argument would predict that experience from earlier actions would steer later decisions. While the failure of European integration of research funding is abundantly apparent, meaning that, for instance, financial gains through common research funding have not been achieved, nation-states’ enthusiasm to participate in European research-policy activities has not declined accordingly. This finding indicates that rational calculation cannot explain why national actors are keen to take part in common research-funding initiatives. It points instead to there being other motivations for the national agents’ participation in European research-funding activities than executing carefully calculated decisions and pursuing nationally relevant financial and material goals. Also, because nation-states’ participation in this policy field is based on voluntary activity, and coercive power imposed from the direction of the European Union towards its member states hence cannot explain the uniformity of national behavior with respect to science policy either, there is an obvious need for a new, more pertinent explanation to the puzzle of why the Member States apply a uniform science-policy discourse and national actors are so keen on taking part in European research-funding activities despite some of the main political, European objectives not being reached. The dissertation presents a sociologically and culturally oriented viewpoint for explaining the aforementioned mysteries. Nation-states, national policy actors, and national research-policy agents are understood as culturally scripted actors embedded in social structures surrounding and constructing them. This cultural understanding, some of which is globally shared and creates a world culture, both constrains and enables these actors, and it supplies them with mo