Olkapään hankausoireyhtymä - leikkaushoidosta ei lisähyötyä fysioterapiaan verrattaessa

Olkapään hankausoireyhtymä on yleinen vaiva, jonka hoitolinja ei ole vakiintunut. Hoitomuotoja on monia. Yleisimmin käytetään fysioterapeuttisia hoitoja tai leikkaushoitoa. Olkalisäkkeen avarrusleikkauksia tehdään Suomessa yli 4000 vuodessa. Se on siten Suomen neljänneksi yleisin ortopedinen toimenpide, vaikka sen tehosta ei ole selkeää näyttöä. Tässä etenevässä satunnaistetussa seurantatutkimuksessa arvioitiin olkalisäkkeen avarrusleikkauksen antamaa hyötyä ja kustannusvaikuttavuutta hankausoireyhtymän hoidossa. Alaryhmäanalyyseillä pyrittiin löytämään leikkauksesta hyötyvät potilaat. Samalla selvitettiin, estääkö avarrusleikkaus kiertäjäkalvosimen jännerepeämän syntyä. Tutkimukseen otettiin 140 olkapään hankausoireyhtymäpotilasta. Heidät satunnaistettiin kahteen hoitoryhmään. Ei-leikkauksellisen hoidon ryhmässä potilaat saivat toteutettavakseen tarkoin suunnitellun, fysioterapeutin ohjaaman olkapään lihasharjoitteluohjelman. Harjoittelun toteutumista ja edistymistä seurattiin säännöllisillä fysioterapeutin kontrollikäynneillä. Leikkaushoitoryhmässä potilaille tehtiin tähystysteitse olkalisäkkeen avarrusleikkaus, minkä jälkeen he aloittivat täsmälleen samanlaisen fysioterapeuttisen harjoitteluohjelman, kuin vertailuryhmä. Hoidon tehokkuus arvioitiin mittauksin ja kyselykaavakkein kahden ja viiden vuoden kuluttua satunnaistamisesta. Seurantakäynnillä kävi kahden vuoden kohdalla 134/140 ja viiden vuoden kohdalla 109/140 potilasta. Päätulosmuuttuja oli potilaan kokema kipu VAS-asteikolla 0-10. Tulokset arvioitiin käyttäen seurannassa lähtöryhmien mukaista analyysiä (intention-to-treat). Kipu väheni molemmissa hoitoryhmissä verrattaessa lähtötilannetta kahden vuoden tuloksiin: VAS- asteikolla laskua oli ei-leikkauksellisessa hoitoryhmässä 6,5-2,9 ja leikkaushoitoryhmässä 6,4-2,5 (p<0,001). Kahden ja viiden vuoden välillä tulokset olivat edelleen jatkaneet paranemistaan (kipu ei-leikkauksellisessa hoitoryhmässä 2,2 ja leikkaushoitoryhmässä 1,9. Myös muissa muuttujissa (potilaan kokema haitta, työkyky, yösärky, SDQ-olkaindeksi ja kipupäivät) todettiin selvä paraneminen. Molemmissa ryhmissä muutokset olivat tilastollisesti merkitseviä. Hoitoryhmien välillä ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa. Kustannukset leikkaushoitoryhmässä olivat kuitenkin selvästi suuremmat. Leikkaushoitoon liittyy myös komplikaatioriskejä. Oirekesto, siviilisääty (yksinasuvat), pitkä edeltävä sairausloma ja matala koulutustaso näyttivät nostavan kivuliaisuuden riskiä riippumatta hoitoryhmästä. Ei-leikkauksellisessa ryhmässä hoidon tuloksiin tyytymättömät potilaat, jotka myöhemmässä vaiheessa halusivat leikkaushoitoa, eivät hyötyneet toimenpiteestä. Potilaille tehtiin olkapään magneettikuvaus ennen satunnaistamista. Kuvaus uusittiin viiden vuoden kohdalla. Kiertäjäkalvosimen lihasmassassa ei tällä seurantavälillä havaittu tilastollisesti merkitsevää muutosta. Leikkaus ei myöskään näyttänyt estävän jännerepeämän kehittymistä, vaikka jänteen hankausta oli avartavalla toimenpiteellä vähennetty. Erillinen myöhäisvaiheen arvio tehtiin, kun satunnaistamisesta oli kaikkien potilaiden kohdalla kulunut yli 10 vuotta. Kyselylomakkeeseen vastasi 90 potilasta. Ryhmien välillä ei tutkituissa muuttujissa tuolloinkaan ollut tilastollisesti merkitsevää eroa. Olkalisäkkeen avarrusleikkauksesta ei näytä olevan hyötyä olkanivelen hankausoireyhtymän hoidossa. Yhtäläisiin hoitotuloksiin päästään ohjatulla ja valvotulla fysioterapeuttisella harjoittelulla. Leikkaushoito ei ole kustannustehokasta. Toimenpiteellä ei myöskään todettu olevan suotuisia pitkäaikaisvaikutuksia lihas- ja jännekudoksiin. Taudin luonnollinen kulku vaikuttanee merkittävästi paranemistuloksiin. Tämän tutkimuksen perusteella leikkaushoitoa ei voi suositella millekään erityiselle potilasryhmälle. Aiemmin leikkaushoitoa suositeltiin, jos potilas jäi oireiseksi annetun fysioterapeuttisen hoidon jälkeen. Tässä tutkimuksessa todettiin, että nämä potilaat eivät hyötyneet leikkaushoidosta, mikä on todellinen hoidollinen haaste. Olkalisäkkeen avarrusleikkauksen käyttöaiheet on määriteltävä uudelleen. Tämän tutkimuksen perusteella olkalisäkkeen avarrusleikkaus ei ole perusteltu eikä ensisijainen hoito olkapään hankausoireyhtymäpotilaille. Ohjattu ja valvottu fysioterapeuttinen harjoittelu on tämän oireyhtymän hoidon perusta. Jatkossa tutkimukset tulisi suunnata fysioterapeuttisen harjoittelun kehittämiseen ja optimointiin, jotta voitaisiin tarjota potilaille mahdollisimman vaikuttavaa hoitoa.Shoulder impingement syndrome is a common disorder. However, the treatment algorithm remains controversial. Arthroscopic acromioplasty is a popular procedure, even though its efficacy is unknown. This prospective, randomized, controlled trial examines the efficacy and cost-effectiveness of arthroscopic acromioplasty in the treatment of Stage II shoulder impingement syndrome. In addition, it analyzes prognostic factors to determine which patients would best benefit from the operation. The protectiveness of subacromial decompression from rotator cuff rupture later in life and its effect on the development of rotator cuff muscle volume is also evaluated. We randomized 140 shoulder impingement patients aged 18–60 years into two groups: a structured exercise treatment group (n=70) and a combined treatment group (n=70). In the latter group, an arthroscopic acromioplasty was performed and then followed by a similar exercise program as used in the other group. Magnetic Resonance Imaging (MRI) of the shoulder was done at baseline and at five years. The main follow-up points were at two and five years after randomization (134 and 109 patients respectively). The main outcome measure was self-reported pain on a 0-10 Visual Analogue Scale (VAS). Data were examined using an intention-to-treat analysis. A decrease in the self-reported pain on the VAS was observed between the baseline and the two-year follow-up in both groups: from 6.5 to 2.9 in the exercise group and from 6.4 to 2.5 in the combined treatment group (p