Ympäristöpoliittinen asiantuntijuus ja osallistumisen oikeus puolueiden ympäristöohjelmien kirjoitusprosesseissa

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kenellä puolueissa katsotaan olevan tarvittavaa asiantuntemusta ja oikeus osallistua puolueen ympäristöpolitiikkaa koskevien kantojen määrittämiseen, ja kuinka asiantuntijuutta rakennetaan ja määritellään ohjelmaprosesseissa. Tutkimuksessa käydään läpi Kokoomuksen, Ruotsalaisen kansanpuolueen ja Vihreiden vuonna 2011 valmistuneiden ympäristöohjelmien ohjelmaprosessit. Tutkimuksen aineisto kerättiin suorittamalla seitsemän puolistrukturoitua teemahaastattelua puolueiden ohjelmaprosesseihin osallistuneiden henkilöiden keskuudessa. Haastatteluihin osallistui niin puolueiden työntekijöitä kuin kenttäväkeä. Ohjelmaprosessin selvittämisen osalta aineiston käsittelymenetelmänä toimii faktaluenta. Haastateltavien kertomusten pohjalta rakensin kuvaukset kunkin puolueen ohjelmaprosessin etenemisestä ja niissä toimineista toimijajoukoista. Lisäksi teemoittelin aineistosta ohjelmatyölle ja siinä käytetylle asiantuntijuudelle annettuja merkityksiä. Tutkimuksen teoreettinen tausta muodostuu asiantuntijuutta koskevasta aiemmasta tutkimuksesta sekä puolueiden ja ohjelmien tutkimuksesta. Asiantuntijuutta tarkastellaan puolueiden ohjelmatyössä käsittelemällä asiantuntijuutta sosiaalisesti rakennettuna positiona sekä käymällä läpi eri toimijoiden välillä esiintynyttä rajatyötä ja aiemmassa tutkimuksessa tunnistettujen asiantuntijuuden elementtien esiintymistä tutkimuksen aineistossa. Kokoomuksessa ohjelman kirjoittaminen oli vastuutettu puolueessa työskentelevien ja korkeassa asemassa olevien poliitikkojen tehtäväksi. Jäsenistön osallistumismahdollisuudet kiteytyivät puolueen ympäristöverkostolle järjestettyyn seminaariin. Vihreät valitsivat ohjelman kirjoittamiseen pääasiassa puolueen rivijäsenistä koostuvan ohjelmatyöryhmän. Työryhmän jäsenten valinnassa keskeisenä kriteerinä pidettiin ympäristöasioiden asiantuntijuutta. RKP:n ympäristöohjelman kirjoittamisesta vastasi puolueen ympäristöpoliittisesta toiminnasta vastuussa ollut puolueen jäsenistä koostunut, aiemmin nimitetty ympäristökomitea. Komitean puheenjohtajana toimi ympäristöasioihin perehtynyt kansanedustaja. Kokoomuksen ja RKP:n ympäristöohjelmat hyväksyi puoluehallitus, Vihreiden ohjelman puoluevaltuuskunta. Puolueissa ei oltu tehty selvää tavoitteenasettelua ohjelmien kohdeyleisöistä tai käyttötarkoituksista. Kuitenkin kaikissa puolueissa ajateltiin, että tuoreet ympäristöohjelmat tarvittiin vuoden 2011 eduskuntavaaleihin. Ohjelmat nähtiin myös hyödyllisinä apuvälineinä hallitusohjelmaneuvotteluihin. Kaikkien puolueiden ohjelmaprosesseihin osallistui pääasiassa sellaisia henkilöitä, joilla oli ympäristöalaan liittyvä koulutus- tai työtausta. Haastateltavat pitivät ympäristöasioita koskevan asiantuntemuksen omaamista tärkeimpänä ominaisuutena ohjelmaprosessiin osallistumisen kannalta. Käytännössä prosessiin osallistuminen edellytti kuitenkin myös jonkinlaista sitoutumista puolueen arvomaailmaan. Asiantuntijuutta ohjelmaprosesseissa rakennettiin nojautumalla osallistujien koulutukseen tai työhön liittyvään taustaan. Asiantuntijat myös erottuivat haastateltavien puheessa poliitikoista ja muista ei-asiantuntijoista. Asiantuntijoiden rooli ohjelmaprosessissa oli toimia valmistelijoina, kun taas päätösvalta ohjelman lopullisesta sisällöstä ja sen hyväksymisestä oli puolue-elimillä. Asiantuntijuuden ohella vaikuttamismahdollisuudet tutkittavien puolueiden ympäristöohjelmiin liittyivät mm. osallistujilla käytettävissä olevaan aikaan ja energiaan, asemaan puolueessa ja valmistelijoiden verkostoihin kuulumiseen. Puolueiden ympäristöpoliittisiin ohjelmaprosesseihin pääsivät osallistumaan lähinnä puolueen aatteelliseen lähipiiriin osallistuvat tahot. Puolueen jäsenistöä ei osallistettu laajasti ohjelmien tekoon. Prosessit olivat myös melko läpinäkymättömiä käytetyn asiantuntijuuten ja tietolähteiden suhteen. Lisäksi ympäristöpoliittisen tiedon ja arvojen, tai asiantuntijuuden ja politiikan rajapintoja ei oltu laajalti pohdittu. Tutkimuksen tulokset herättävät kysymyksiä ohjelmatyön legitimiteetistä