Rauhanturvaamisen suurvalta kriisinhallinnan maailmassa - Sotilaallinen kriisinhallinta Afganistanissa suomalaisen strategisen kulttuurin käytäntönä

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen suomalaista strategista kulttuuria sotilaallisen kriisinhallinnan viitekehyksessä ja erityisesti Afganistanin ISAF-operaatiossa vuosina 2002-2013. Suomen osallistuminen operaatioon on ollut yksi merkittävimmistä suomalaista kriisinhallintaa määritelleistä tekijöistä 2000-luvulla. ISAF-operaatio on esimerkki uudenlaisesta kriisinhallinnasta vaikeassa toimintaympäristössä, joka on haastanut perinteiseen rauhanturvaamiseen perustuneet käsitykset suomalaisjoukkojen toiminnasta kansainvälisissä sotilasoperaatioissa. Kriisinhallinta on myös osa suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista perinnettä, jonka voidaan nähdä muodostuneen historiallisen kehityksen tuloksena. Näitä historiallisia ja kulttuurisia tekijöitä ei kuitenkaan usein tunnisteta pragmaattisuutta ja vaihtoehtojen vähyyttä korostavassa suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa. Lähestyn tutkimusaihettani strategisen kulttuurin käsitteen kautta. Strateginen kulttuuri viittaa poliittisten toimijoiden historiallisesti muodostuneisiin käsityksiin paikastaan ja tavoitteistaan kansainvälisessä järjestelmässä sekä parhaista keinoista tavoitteiden saavuttamiseksi. Kyse on paitsi sotilaallisen voimankäytön tutkimuksesta osana turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, myös pitkän aikavälin muutostrendien paikallistamisesta käytännön sotilastoiminnassa. Täydennän tätä tutkimusperinnettä Iver B. Neumannin ja Henrikki Heikan strategisen kulttuurin määritelmällä, joka tuo käsitteeseen uuden käytäntöteoreettisen näkökulman. Kriisinhallintaa lähestyn yhtenä strategisen kulttuurin käytäntönä, joka vuorovaikutuksessa turvallisuus- ja puolustuspoliittisten diskurssien kanssa osaltaan muodostaa suomalaisen strategisen kulttuurin. Tutkimuksen alkupuolta ohjaa ensimmäinen tutkimuskysymykseni: millainen suomalainen strateginen kulttuuri on? Vastauksena paikallistan aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta kaksi kilpailevaa suomalaista turvallisuus- ja puolustuspoliittista diskurssia, joita kutsun pienvaltiorealistiseksi ja liberalistiseksi kokonaisstrategiaksi. Pienvaltiorealistisessa kokonaisstrategiassa näkyvät kylmän sodan aikaisen puolueettomuuspolitiikan periaatteet, joissa korostuu suurvaltaristiriitojen ulkopuolella pysyttäytymisen ja itsenäisen puolustuskyvyn ylläpitämisen tärkeys kaikissa tilanteissa. Liberalistinen kokonaisstrategia voidaan sen sijaan liittää suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kylmän sodan jälkeiseen eurooppalaistumiskehitykseen ajatuksenaan eurooppalainen demokraattisten valtioiden yhteisö kansainvälisenä toimijana ja turvallisuutensa yhteistyöperustaisena takaajana. Esiteltyäni kilpailevat kokonaisstrategiat jatkan tutkielman empiiriseen osaan esittämällä toisen tutkimuskysymyksen: näkyvätkö pienvaltiorealistinen ja liberalistinen kokonaisstrategia sotilaallisen kriisinhallinnan käytännössä Afganistanissa? Vastatakseni kysymykseen käytän tutkimusaineistonani suomalaista sotilaallista kriisinhallintaa yleisesti ja ISAF-operaatiota erityisesti käsitteleviä poliittisia valmistelu- ja päätöksentekoasiakirjoja sekä suomalaisen kriisinhallintajoukon Afganistanissa palvelleille komentajille tekemiäni puolistrukturoituja asiantuntijahaastatteluita. Analysoimalla aineistoani hermeneuttisen metodin avulla löydän kriisinhallinnan käytännöstä sekä pienvaltiorealistisen että liberalistisen kokonaisstrategian piirteitä, joskin jälkimmäinen on aineistossa selvästi vahvemmin läsnä. Seuraavaksi liitän tutkimukseni laajempaan suomalaisen kriisinhallinnan kontekstiin ja pohdin kolmantena tutkimuskysymyksenä, onko suomalainen kriisinhallinnan käytäntö muuttunut Afganistanin operaation myötä. Vastauksena totean, että vaikka muutos kriisinhallinnan käytännössä näyttää alkaneen jo aiempien operaatioiden aikana, ISAF-osallistumisella voidaan sanoa olleen erittäin merkittävä rooli 2000-luvun suomalaisen kriisinhallinnan määrittelijänä. Lopuksi vien kriisinhallinnan käytäntöä koskevat tulokseni vielä laajemman suomalaiseen strategisen kulttuurin tasolle ja analysoin kulttuurisen muutoksen mahdollisuutta. Perinteisessä strategisen kulttuurin tutkimuksessa muutoksen on usein nähty etenevän ylhäältä alaspäin erityisten kulttuuria muovaavien kokemusten kautta. Tässä tutkimuksessa esitän kuitenkin neljännen tutkimuskysymyksen: voiko strateginen kulttuuri muuttua kriisinhallinnan käytännön kautta myös alhaalta ylöspäin? Tutkimuksen perusteella kriisinhallinta on eittämättä toiminut kansainvälisen sotilaallisen yhteistyön välineenä eurooppalaisissa turvallisuusrakenteissa, ja sitä on käytetty myös keinona puolustusvoimien kotimaan suorituskykyjen kehittämisessä. Samalla kriisinhallinnan käytäntöä hallitseva liberalistinen kokonaisstrategia on vahvistunut myös laajemmin suomalaisessa strategisessa kulttuurissa. Vaikuttaakin siltä, että turvallisuus- ja puolustuspolitiikan muutos käytännöistä alkaen todellakin on mahdollista. Tutkimuksen tulokset korostavat näin ollen kulttuuristen prosessien ja käytäntöjen huomioonottamisen tärkeyttä myös tulevaisuuden suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa