Vastuu vanhusten hoivasta

Väestön vanheneminen lisää vanhusten määrää voimakkaasti Euroopassa. Samaan aikaan poliittiset päättäjät painottavat kotihoidon lisäämistä vanhusten hoidon järjestämisen keinona. Tämä tarkoittaa väistämättä myös sitä, että samalla toivotaan omaisten ottavan vastuuta sekä sairaista että terveistä vanhuksista. Globalisoitumisen myötä ihmiset kuitekin myös liikkuvat entistä enemmän työn perässä sekä valtion sisällä että rajojen yli, ja se vaikuttaa omaisten mahdollisuuteen vastata hoivatarpeeseen. Tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa ikääntynyttä omaistaan hoitavien hoivaajien näkemyksistä hoivavastuusta. Tutkimuksessa on vertailtu englantilaisten ja suomalaisten hoivaajien näkemyksiä hoivavastuusta. Analyysin kohteena ovat hoivaajien omat mielipiteet ja kokemukset vastuustaan. Tutkimusaineisto koostuu Soccare­projektin haastatteluista, jotka suoritettiin vuosien 2001 ja 2002 välisenä aikana. Tutkimusaineisto muodostuu kaikkiaan kymmenen hoivaajan haastatteluista. Viisi hoivaajaa on Englannista ja viisi hoivaajaa Suomesta. Kaikki hoivaajat ovat yhdistäneet työn ja iäkkään omaisen hoivaamisen. Hoivatyö kohdistuu 60 -­ 91-vuotiaisiin vanhempiin, appivanhempiin tai hoivaajan puolisoon. Tutkimusmenetelmä on laadullinen, vertailevan tutkimuksen menetelmä. Hoivaajien haastattelujen analyysi perustuu pääosin teemoitteluun ja tyypittelyyn. Hoivaajat ajautuivat hoivasuhteeseen useimmiten ilman erityistä suunnittelua. Toisaalta hoivaajat myös neuvottelivat hoivavastuustaan ja pyrkivät huomioimaan siinä iäkkään omaisen mielipiteen. Suurimpana motiivina oli tutkimuksessa hoivaajien moraalinen velvollisuus auttaa ikääntynyttä omaistaan. Velvollisuuden tunteeseen vaikutti hoivan kohde ja velvollisuuden tunteen voimakkuus vaikutti tehdyn hoivatyön määrään. Vanhempi ­ lapsi-suhde ja suhde puolisoon koettiin jo sinällään velvoittaviksi. Vastavuoroisuus ja tunnesuhde ikääntyneeseen vaikuttivat hoivatyöhön ja sen määrään, mutta ne eivät olleet hoivan edellytyksiä. Sen sijaan appivanhempien kohdalla velvollisuuden tunne ei ollut yhtä vahva ja hoiva edellytti myös hyvää suhdetta hoivattavaan. Hoivavastuu määrittyi eri tavoin yleisellä tasolla ja konkreettisella tasolla. Yleisellä tasolla näkemykset vastuusta koskivat sitä, millaisena hoivavastuu yleensä nähtiin ja mitä yhteiskunnalta odotettiin. Konkreettisella tasolla näkemykset liitettiin omaan tilanteeseen. Perheen hoivavastuu korostui enemmän konkreettisella tasolla kuin yleisellä tasolla. Näkemykset hoivavastuusta olivat tilannesidonnaisia ja muuttuvia. Hoivaajien näkemykset ikäihmisten hoivavastuusta jakautuivat kolmeen tyyppiin. Perheen vastuu ­ kategoriassa perheen roolia ikääntyneen omaisen hoivaajana korostettiin ja hoivatyötä kuvattiin positiivisesti. Julkinen vastuu-kategoriassa korostui yhteiskunnan vastuu ikääntyneen omaisen hoivaamisessa ja hoivatyöhön liittyi myös myönteisiä asioita. Sekä ­ että-kategoriassa perheen osallistumista pidettiin tärkeänä, mutta vastuu ikääntyneen omaisen hoivasta oli viime kädessä yhteiskunnalla. Tässä kategoriassa hoivatyö koettiin raskaaksi ja hoivajaat kokivat joutuneensa uhrautumaan hoivatyön vuoksi. Englantilaiset hoivaajat painottivat suomalaisia hoivaajia enemmän perhevastuun merkitystä. Suomalaiset ja englantilaiset hoivaajat erosivat tutkimuksessa myös siinä miten pitkään vanhusta hoivattiin kotona. Suomalaiset hoivaajat rajasivat raskaan hoidon perhevastuun ulkopuolelle. Englantilaiset hoivaajat määrittivät vastuuta hoivaajan kykyjen mukaan, eikä kotona ja perheen piirissä tapahtuvalle hoivalle ollut selkeätä rajaa. Englantilaiset hoivaajat venyivät pidemmälle kuin suomalaiset hoivaajat hoivatyön raskauden suhteen. Hoivaajien odotukset hoivaan osallistumisesta kohdistuivat ensisijaisesti hoivattavan puolisoon ja sen jälkeen hoivattavan omiin lapsiin eli hoivaajien sisariin. Omilta lapsiltaan hoivaajat eivät halunneet vaatia hoivaan osallistumista. Sen sijaan hoivaajat kokivat vanhempiensa ja appivanhempiensa vaativan hoivatyöhön osallistumista. Suurin osa hoivaajista toivoi yhteiskunnan tukevan enemmän ikääntyneiden omaisten hoivaajia. Yhteiskunnalta odotettiin kotipalvelun kehittämistä, omaishoitajan lomien järjestämistä, enemmän tietoa palveluista sekä palveluiden saatavuuden lisäämistä. Rahallista korvausta pitivät tärkeänä ainoastaan englantilaiset hoivaajat. Tutkimukseni valossa velvollisuuden tunne on edelleen vahva hoivaan motivoiva tekijä. Hoivavelvoite on kuitenkin tilannesidonnainen. Hoivaan sitouduttaessa otetaan huomioon myös hoivaan liittyvät rajoitteet, kuten hoivaajan työssäkäynti ja hoivaajan omat lapset. Jotta nykyiset ja tulevat hoivaajat kokisivat hoivatyön mahdollisena ja myös jaksaisivat hoivatyössä, yhteiskunnan tulisi tarjota tukea hoivaajille. Hoivaajat kokevat jäävänsä yksin vanhuksen kanssa, ja jo pienelläkin yhteiskunnan tuella heidän voimavarojaan ja sitoutumishaluaan voitaisiin mahdollisesti lisätä