Kannustuksesta kriittisyyteen : Ruotsin sosiaalidemokraattien ja liberaalien suhtautuminen Suomeen ja suomalaisiin Ahvenanmaan kriisin aikaan

Hakutermit: historia, ahvenanmaan kriisi Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kahden ruotsalaisen puolueen, liberaalien Frisinnade Landsföreningin (nyk. Folkparti) ja sosiaalidemokraattien Sveriges socialdemokratiska arbetarepartin käsityksiä Suomesta ja suomalaisista niin kutsutun Ahvenanmaan kriisin aikaan. Nämä puolueet muodostivat Ruotsin hallituksen syksyllä 1917 ja tämä vasemmistohallituksena tunnettu koalitio toimi vuoteen 1920. Tämän tutkimuksen aikarajaus pitää sisällään syksyn 1917 ja koko vuoden 1918, jolloin Ahvenanmaan kysymys oli aktivoitunut ensimmäisen maailmansodan syttymisen myötä. Venäläiset olivat linnoittaneet Ahvenanmaan, mikä herätti vastalauseita Ruotsissa. Syksyllä 1917 Suomi itsenäistyi ja ahvenanmaalaiset itse toivat julki toiveen liittyä osaksi Ruotsia. Vedottiin kansojen itsemääräämisoikeuteen, jonka perusteella Suomikin itsenäisyytensä sai. Tapahtumat toivat Ahvenanmaan kysymykseen uusia piirteitä, mikä johti seuraavan vuoden puolella siihen, että Ahvenanmaan kysymyksestä tuli nimenomaan Suomen ja Ruotsin välinen kiista. Miten Ruotsin liberaalit ja sosiaalidemokraatit tällöin Suomeen ja suomalaisiin suhtautuivat? Tutkimuksen aineisto koostuu pääasiassa liberaalien ja sosiaalidemokraattien aineistosta. Puolueiden arkistot Tukholmassa sisältävät muun muassa kokousten ja pöytäkirjat ja kirjeenvaihdon. Ensimmäisen ja toisen kamarin pöytäkirjat vuodelta 1918 sisältävät Suomesta ja Ahvenanmaasta kamareissa käydyn keskustelun. Lisäksi aineistoa täydentävät puolueiden pää­äänenkannattajat Social­Demokraten ja Dagens Nyheter, sekä muistelmat ja päiväkirjat. Kirjallisuudessa Ahvenanmaan kysymystä on sivuttu melko paljon mutta kyseessä on ollut pääasiassa individualisoiva tapahtumahistoria. Varsinaista kokonaisvaltaista historiallista synteesiä aiheesta ei ole tehty. Tällainen on tekeillä Tampereen yliopistolla ja se valmistunee muutaman vuoden sisään. Muuten tutkimuskirjallisuus on muutamia artikkeleita lukuun ottamatta melko vanhaa. Metodikirjallisuudesta tutkimuksessa on tukeuduttu lähinnä Markku Hyrkkäsen teokseen Aatehistorian mieli (2002). Lisäksi on käytetty Nevakiven, Hentilän ja Haatajan teosta Johdatus poliittiseen historiaan (1983) sekä Jorma Kalelan historiantutkimus ja historia (2000) teosta. Hyrkkästä mukaillen tutkimuksen tarkoituksena on ollut käsittää miten toimijat, tässä tapauksessa Ruotsin sosiaalidemokraatit ja liberaalit, ovat kohteensa, suomalaiset, käsittäneet. Lähtökohtana on subjektiivisesti valittu, aineistosta noussut konteksti, josta tutkimuksessa on johdettu toimijoiden ajattelun ja toiminnan välistä suhdetta. Tarkoitus on ollut mennä toimijoiden taakse, selvittämään miksi he käsittivät suomalaiset niin kuin käsittivät. Työ etenee alkaen Suomen itsenäistymisestä ja etenee sisällissodan ja ruotsalaisten käynnistämän Ahvenanmaan retken käsittelyn myötä loppuvuoteen 1918. Kronologisesti etenevien päälukujen sisällys on jäsennetty temaattisesti nojautuen niihin syihin, jotka Ruotsin vasemmiston mielipiteitä suhteessa suomalaisiin muokkasivat. Merkittävin tutkimustulos on muutos, joka tapahtui liberaalien ja sosiaalidemokraattien suhtautumisessa suomalaisiin tutkimuksen aikarajauksen sisällä. Muutos tapahtui ikään kuin kaarena, alkaen nousevana, siis positiivisena, saavuttaen lakipisteensä Suomen itsenäistyttyä ja alkaen laskeutua yhä jyrkemmin sisällissodan alettua. Merkittävimmät syyt siihen, miksi mielipiteet suomalaisista kävivät yhä kriittisemmäksi, olivat reaalipoliittisia. Suomi vaaransi Ruotsin turvallisuuden kääntyessään pois Skandinavian maiden välisestä yhteistyöstä. Pohjoismaiden välit olivat maailmansodan alettua tiivistyneet ja yhteistyöhön kuului puolueettomuuspolitiikka. Tästä skandinaavisesta yhteydestä Suomi kääntyi Saksan suuntaan. Suomalaisten toiminta myös vaaransi liberaalien ja sosiaalidemokraattien hataralla pohjalla olleen hallituksen, mikä näkyi kriittisyyden lisääntymisenä suomalaisia kohtaan sekä hämmästyttävän yhtenäisenä linjana hallituspuolueiden jäsenten kesken. Erityisesti hallitus oli ulkoisesti yhtenäinen. Esimerkiksi sosiaalidemokraattien pitkäaikainen puheenjohtaja Hjalmar Branting, joka oli kannattanut Ruotsin osallistumista Suomen sisällissotaan, muutti mieltään välttääkseen hallituskriisin. Hallituksen ja puolueiden sisällä tapahtui kuitenkin hajontaa. Meriministeri, sosiaalidemokraatti, Erik Palmstierna toimi Brantigin tukemana radikaalimmin kuin häneltä odotettiin. Erityisesti Ahvenanmaan retken käynnistyminen sai hallituksen jäsenet epäilemään toisiaan, sillä osa oli sitä mieltä, että Ahvenanmaan kysymys tuli ratkaista yhdessä Suomen kanssa ja erityisesti Palmstierna ja Brantig olivat valmiita radikaalimpiin toimiin. Ahvenanmaan retkessä oli kyse ruotsalaisten joukkojen kuljettamisessa saarelle humanitaarista operaatiota varten. Operaation luonne lienee kuitenkin muuttunut tapahtumien myötä valloitusyritykseksi. Suomen yhteistyö Saksan kanssa ja demokratiaa vastaan suuntautunut taantumuksellinen toiminta lisäsi kriittisyyttä maata kohtaan. Vasemmisto teki töitä demokratian läpilyömiseksi Ruotsissa ja Suomen esimerkki vaaransi hallituksen tavoitteet. Suomen nähtiin käyttäytyvän ajan hengen vastaisesti. Kesällä ja syksyllä 1918 erityisesti sanomalehdet kritisoivat Suomea: valkoinen terrori, punavankien huono kohtelu ja yhteistyö Saksan kanssa saivat lehdet julistamaan suomalaisen luonteen konfliktihakuisuutta. Odotettiin, että suomalaiset järkiintyisivät ja kääntyisivät Pohjoismaiden suuntaan. Liberaalien ja sosiaalidemokraattien yhteinen hallitus purettiin ennen Ahvenanmaan kriisin päättymistä mutta tämän jälkeen hallitusvastuussa jatkoivat sosiaalidemokraatit Brantigin ja Palmstiernan johdolla. Mielenkiintoinen jatkotutkimusaihe olisi laajentaa työtä koskemaan myös Ahvenanmaan kriisin muita vuosia. Esimerkiksi kesällä 1920 Suomen toimesta tapahtunut ahvenanmaalaisten separatistien vangitseminen oli tapahtuma, jonka muistovuosi uutisoitiin lyhyesti eräässä ruotsalaisessa sanomalehdessä vielä syksyllä 2005