Poistot museoiden kokoelmahallinnassa

Kulttuurihistorialliset museot keräävät esineellistä kulttuuriperintöä ajatuksella niiden pysyvästä säilyttämisestä. Tallettamistehtävästä on muodostunut kuitenkin yksisuuntainen esinevirta, jonka seurauksena kokoelmat ovat kumuloituneet vääjäämättömästi. Kokoelmanhoidon kannalta kestämätön tilanne on sysännyt liikkeelle keskustelun kokoelmahallinnan järkeistämisestä, ja uusien työkalujen avulla museot pyrkivätkin tarkastelemaan kokoelmien sisältöä ja määrää kriittisemmin sekä samalla arvioimaan itse tallettamisen ja kartunnan tavoitteita uudelleen. Myös perinteisesti arkaluontoinen asia, esineiden karsinta, on otettu keinovalikoiman joukkoon. Käytännön tason toimintaan näyttää nivoutuvan hyvin kiinteästi myös museoesineeseen liitetyt abstraktimmat arvot ja merkitykset samoin kuin museolaitoksen historiallinen rooli merkityssisältöjen muotoutumisessa. Tutkielmassa lähestyin tätä ajankohtaista aihetta, museokokoelmasta tehtäviä poistoja, siten niin käsitteellistä arvopohdiskelua edellyttävänä kuin käytännön toimenpiteitäkin, kokoelmahallinnan rationalisointia, vaativana tehtävänä. Työn empiirisessä osiossa tarkastelin 18 kokoelmapoliittista ohjelmaa ja tarkoituksena oli selvittää, kuinka poistot on otettu osaksi museoiden kokoelmahallinnan linjauksia. Tulosten mukaan osa museoista on laatinut arvoluokitusjärjestelmän, jonka avulla esineistöä pisteytetään tietyin kriteerein tärkeysluokkiin. Näin kokoelmasta voidaan toisaalta tunnistaa merkittävin kulttuuriperintöaines ja toisaalta museon kannalta tarpeettomat esineet, mikä muodostaa poistoluokan. Lisäksi selvisi, että museotyötä ohjaavissa ICOMin ammattieettisissä säännöissä mainitut poistotavat esiintyvät museoiden ohjelmissa, joissa esineen tuhoamista esitettiin yleisimpinä tapana. Poistomenetelminä esiintyi yleisesti myös esineen siirtäminen museon sisäisesti käyttökokoelmaan, lahjoittaminen toiselle museolle ja sen palauttaminen takaisin lahjoittajalle. Sen sijaan esineen myymistä ja vaihtamista toiseen esitettiin vain muutaman museon kohdalla. Tarkastelun perusteella selvisi myös, että museoiden esittämät poistokriteerit liittyivät pääasiassa esineen fyysisiin tai sisällöllisiin puutteisiin. Edellisiä ovat muun muassa esineen huono kunto tai jopa vahingollisuus (home, tinarutto) ja jälkimmäisiin kuuluu esimerkiksi se, ettei esine ole sopiva museon tallennusprofiilin kannalta tai sillä on vähäiset tai olemattomat kontekstitiedot. Harvemmin esitettiin taloudellisia tai muita syitä. Empiirisessä tarkastelussa selvisi myös se, että pääasiassa poistoprosessin valmistelee ja esityksen esineen poistamisesta tekee kokoelmasta vastaava henkilö ja viime kädessä (hallinnollisen) poistopäätöksen tekee museon tai toimialan johtaja. Museoiden kokoelmapoliittisissa ohjelmissaan esittämät poistoja koskevat linjaukset eivät kuitenkaan kerro mitään niiden todellisesta soveltamisesta käytännön toimintaan, mutta ne luovat poistoille vähintään byrokraattiset edellytykset. Kokoelmien esinemäärää vähentävien poistojen näkökulmasta arvoluokittamisella ei liene sanottavaa vaikutusta, mikäli arviointi johtaa talletteiden uudelleen sijoitteluun pysyvästi säilytettävien esinekategorioiden välillä. Esineeseen kohdistuva arviointien tekeminen on kuitenkin osa museotyön paradigman muutosta, joka edellyttää ammattilaisen astuvan ulos perinteisestä neutraalin kokoelmanvaalijan roolista. Kokoelmahallinnan kannalta ristiriitaiselta näyttää konservaattoreiden vähäinen osuus poistoon liittyvässä päätöksenteossa, sillä toimenkuvansa kautta tämä ammattikunta on keskeinen toimija kokoelmien hoidossa erityisesti suurissa museoissa. Asiasanat: museologia, museokokoelmat, kokoelmahallinta, arvoluokitus, esinekarsinta, poisto