Jalkaväkimiinat - turvallisuuden takaajia vai turvattomuuden tuottajia? Retorinen diskurssianalyysi eduskunnassa käydyistä jalkaväkimiinakeskusteluista vuonna 2011.

Jalkaväkimiinat ovat olleet jo kauan keskeinen osa Suomen alueellisen puolustuksen doktriinia, minkä vuoksi jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen liittyminen nähtiin Suomessa pitkään ongelmalliseksi. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta näkökulmasta eduskunnassa vuonna 2011 jalkaväkimiinasopimukseen liittymisestä käytyjen keskusteluiden yhteydessä rakennettuja puolueiden turvallisuusnäkemyksiä sekä niiden rakentumista. Teoriasidonnaisessa tutkimuksessani olen käyttänyt metodina väljää retorisesti painottunutta diskurssianalyysiä, jossa lähtökohtana toimii sosiaalisen konstruktionismin perusajatuksen mukaisesti kieli sekä sen seurauksia tuottava luonne. Tutkimukseni varsinaisen teoreettisen viitekehyksen muodostavat laajat turvallisuusteoriat. Realistisessa turvallisuusteoriassa turvallisuuden keskiöön otetaan suvereeni valtio, jolloin sotilaallisella voimalla vastataan ulkoapäin tulevaan uhkaan. Kööpenhaminan koulukunta sen sijaan laajentaa turvallisuutta sektoriaalisesti irtaantuen näin pelkästä sotilaallisesta turvallisuudesta. Pelkän materiaalisen turvallisuuden lisäksi siinä annetaan oma merkitys myös yhteisille ymmärryksille, seuraten näin sosiaalisen konstruktivismin periaatteita. Kolmas turvallisuuden lähestymistavoista on kriittiseen turvallisuuteen kuuluva inhimillinen turvallisuus, jossa turvallisuuden valtiokeskeisyydestä luovutaan ja sen tilalle asetetaan yksilö. Nämä laajat turvallisuusteoriat luovat eräänlaisen argumentointipohjan, jota vasten kansanedustajien esittämiä puheenvuoroja tarkastelen. Teoreettisen ja metodologisen viitekehyksen avulla aineistosta nouseekin kolme turvallisuuden ylädiskurssia, joilla kaikilla on omanlaisensa lähestymistapa turvallisuuteen. Niissä muun muassa vallitsevat uhkat, turvallisuuden viittauskohteet ja turvallisuuden takaamiseksi käytettävät keinot poikkeavat toisistaan. Määrällisesti eniten aineistosta löytyy sopimusta vastustavaa positiota. Sitä rakentavat kansanedustajat tuottavat lähes poikkeuksetta myös realistista turvallisuusdiskurssia, joka korostaa sotilaallisen uhkan olemassaoloa, Suomen kansallista etua ja suvereenin valtion oikeutta maanpuolustukseen. Tätä diskurssia tuottavat johdonmukaisesti kaikki perussuomalaiset sekä suurin osa kokoomuksen ja keskustan edustajista. Vaikka realistinen turvallisuusdiskurssi ja sopimusta vastustava positio hallitsevat tutkimuksen mukaan keskustelua määrällisesti, on Suomelle ominainen puolustusratkaisu kuitenkin tutkimuksen mukaan muutoksessa uudenlaisen toimintaympäristön ja uhkakuvien maailmassa. Puolueista vihreät, vasemmistoliitto, kristillisdemokraatit, SDP ja RKP tuottavat sopimusta kannattavaa positiota. He näkevät turvallisuuden eri lähtökohdista kuin sopimusta vastustavat, jolloin he rakentavat löydetyistä turvallisuusdiskursseista kansainvälisyys- ja humanitäärisyysdiskurssia. Kansainvälisyysdiskurssi nojaa turvallisuuden takaamisessa kansainvälisen yhteistyön, johdonmukaisen ulkopolitiikan ja Suomen maineen ensisijaisuuteen, eli turvallisuus on siinä realistista diskurssia laajempi kokonaisuus. Harvemmin esiintyvässä humanitäärisyysdiskurssissa turvallisuus syntyy valtiollisen lähtökohdan sijaan yksilöiden kautta. Perinteisestä me ja te -vastakkainasettelusta pyritään siinä eroon. Asiasanat:jalkaväkimiina, Ottawa, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka, turvallisuus, eduskunta, puolueet, retorinen diskurssianalyys