Velkasääntely Euroopan Unionissa - Sääntelyteoreettinen tutkielma case-esimerkkinä Kreikka

Euroopan Unioni koki toukokuussa 2004 suurimman yksittäisen laajentumisen sekä alueellisesti että jäsenvaltioittain, kun samaan aikaan uusiksi jäsenvaltioiksi hyväksyttiin 10 uutta valtiota. Taloudellisen hyvinvoinnin mittareilla mitattuna uudet jäsenvaltiot jäivät selvästi EU:n keskiarvojen alapuolelle ja ne lisäsivät merkittävästi EU-alueen heterogeenisyyttä. Liityttäessä EU:hun niillä olikin odotuksia jäsenyyden tuomista suurista taloudellisista eduista. Samaan aikaan toisaalta EU:n vanhat ja vahvat jäsenvaltiot sekä samalla suurimmat taloudet Saksa ja Ranska kokivat taloudessaan matalan kasvun vuosia. Niillä oli vaikeuksia alijäämiensä kanssa ja kumpikaan maa ei pystynyt täyttämään omia velvoitteitaan kasvu- ja vakaussopimuksen sisältämää budjettialijäämää kohtaan vuosina 2002-2004, mikä puolestaan vähensi niiden halukkuutta suurentaa EU:n budjettia suuren laajentumisen aikaan. Tästä syystä talous- ja rahaliiton viimeiset askeleet ovat jääneet ottamatta ja nyt kun Euroopan Unioni on ajautunut velkakriisin myötä ensimmäiseen varsinaiseen kriisiinsä, on edessä kaksi mahdollista kehityssuuntaa: talous- ja rahaliiton hajoaminen tai integraatiokehityksen syventyminen. Vakaus- ja kasvusopimusta ei ole rakennettu alijäämien korjaamiseen, vaan rakenteellisen tasapainon ylläpitämiseen, joten integraation syventyessä sitä tulee päivittää. Samoin sanktiomenettelyt liiallisille alijäämille on tehty ainoastaan pelotteeksi, eikä niitä voida ottaa käyttöön, sillä ne ainoastaan johtaisivat ongelmissa olevien jäsenvaltioiden suurempiin ongelmiin. Mikäli viimeinen askel otetaan, on ylikansallinen finanssipolitiikka otettava uskottavasti haltuun ja euroalueelle rakennettava ylikansallinen budjetti tulee olla riittävän iso pystyäkseen automaattisten vakauttajien avulla vastaamaan paitsi alueellisiin epäsymmetrisiin shokkeihin, myös laajemmin koko euroaluetta koskeviin talouden uhkiin. Asiasanat:Sääntely, budjettikuri, EU, EMU, Kreikk