Kamppailu Suomen turvallisuuspolitiikan linjasta ja turvallisuuden merkityksistä 2010-luvulle tultaessa

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Suomen kylmän sodan jälkeistä turvallisuuspoliittista merkityskamppailua. Keskityn erityisesti siihen, minkälaisiin turvallisuuskäsityksiin eri toimijat - asiantuntijat, poliitikot ja tutkijat - merkityskamppailussa tukeutuvat ja mitä turvallisuuden poliittisesti johdannaisia merkityksiä turvallisuuskäsitysten syvärakenteista on löydettävissä. Turvallisuuskäsitykset ovat näin ollen poliittisesti johdannaisia suhteessa toimijoiden käsityksiin siitä, mitä tavoitteita politiikalle ylipäätään asetetaan. Tutkielmani pohjautuu filosofis-fenomenologisen hermeneutiikan ja kriittisen turvallisuustutkimuksen kautta muodostamaani tutkimusasetelmaan. Kriittisen turvallisuustutkimuksen sekä erityisesti Walesin koulukunnan muotoileman emansipatorisen realismin mukaisesti turvallisuus on instrumentaalinen väline emansipaation - globaalin tason turvattomuudesta vapautumisen - mahdollistamiseksi. Turvallisuus on ajassa, paikassa ja kulttuurissa jatkuvasti elävä, intersubjektiivisesti tuotettu suhteellinen arvo. Turvallisuusteorian kautta kartoitan, paitsi käytettyjen turvallisuuskäsitysten sisältöä ja laatua, myös toimijoiden käsityksiä kansainvälisestä politiikasta sekä historian merkityksestä siihen, miten turvallisuutta ja sen politiikkaa ymmärretään. Tutkimukseni metateoreettiset ja metodologiset lähtökohdat perustuvat Martin Heideggerin ja Hans-Georg Gadamerin muodostaman filosofis-fenomenologisen hermeneutiikan pohjalle. Ymmärtävässä tutkimusotteessa tulkinnat nähdään tyhjentymättömiksi, tietyssä historiallisessa kontekstissa muodostetuiksi. Pyrin tutkielmassani ymmärtämään hermeneuttisesti sitä, miksi tietyt toimijat haluavat luoda tietyssä historiallisessa kontekstissa juuri tietynlaisen turvallisuuskäsityksen, jonka perusteella myös (turvallisuus)politiikkaa tulisi harjoittaa. Tutkielmani empiirinen aineisto perustuu lehtiartikkeleihin, puheisiin, instituutioaineistoon (etenkin turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin selontekoihin) sekä tiedeyhteisön tuottamaan turvallisuustutkimukseen. Vaikka tutkielmani keskeisin aineisto on puhetta ja tekstiä, ovat myös näitä tuottavien toimijoiden maailmankatsomukselliset ja historiallis-traditionaaliset kytkökset vaikuttamassa siihen, miksi ja miten eri toimijat osallistuvat turvallisuuspoliittiseen merkityskamppailuun. Erityisesti kylmän sodan konsensuslinjan historiallinen kokemus määrittelee tutkimukseni perusteella turvallisuuspoliittisen ymmärtämisen reunaehtoja vahvasti myös kylmän sodan jälkeisessä suomalaiskansallisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Kylmän sodan jälkeinen epävarmuus ja muutos mursivat pitkän ja pysyvältä vaikuttaneen turvallisuuspoliittisen tradition. Tilalle kehittyi vaihtoehtoisia turvallisuuskäsityksiä, joita tarkastelen tutkielmassani turvallisuusdilemmaratkaisuina. Vaikka kylmän sodan aikaiset kokemukset muodostivat traditionaalisen kytköksen uusille turvallisuuden merkityksille, kehittyi suomalaiskansalliseen turvallisuuskeskusteluun kolme kilpailevaa turvallisuuskoulukuntaa: offensiivisten realistien, defensiivisten realistien ja rationalistis-liberalististen turvallisuustulkintojen välisten erojen yhteensovittaminen muodosti sekä teoreettisen että käytännöllisen kehyksen, jonka puitteissa Suomen virallista turvallisuuspoliittista linjaa ja sen ympärille kytkeytyvää määrittelykamppailua käytiin aina 2000-luvun puoliväliin saakka. Muodostettu uusi konsensus - kahden toisistaan poikkeavan realistisen tulkinnan ja länsimaiseen arvoyhteisöön poliittisesti Suomea integroivan liberalistisen lähestymistavan kaksoislinja - osoittautui kuitenkin turvallisuusmerkityksiltään sisäisesti ristiriitaiseksi. Tämä tuotti 2010-luvulle tultaessa kasvavana tyytymättömyytenä purkautuneen turvallisuuspolitiikan linjateknologisen dilemman. Turvallisuuspoliittisen merkityskamppailun uusi murros ei tuottanut 2000-luvun puolivälin jälkeen turvallisuuskäsitteen syventävää tarkastelua - keskustelua turvallisuuden poliittisista merkityksistä ja päämääristä. Myöskään turvallisuuden doktrinaalisen ja kansallisvaltiolähtöisen linjaamisen kulttuuria ei merkityskamppailussa ole kyseenalaistettu. Kritiikkiä, jonka uutena sytykkeenä toimii Georgian ja Venäjän välisestä sodasta syksyllä 2008 tehdyt tulkinnat, on sen sijaan kohdistettu entistä selvemmin kylmän sodan jälkeen vahvistunutta laaja-alaista turvallisuuskäsitystä ja turvallisuuslinjan muodostamisen institutionaalisia menettelytapoja kohtaan. Vuoden 2009 selonteossa toteutunut laaja-alaisen turvallisuusympäristökuvauksen täsmentäminen on saanut entistä selvemmin tukea myös konstruktivistista turvallistamistutkimusta harjoittavalta tiedeyhteisöltä. Samalla Suomen turvallisuuspolitiikan suuntaa luodaan entistä valtiolähtöisemmin, mikä on nostanut suomalaiskansallisen turvallisuuskeskustelun ytimeen kapea-alaisemmat, usein puhtaasti toimijaperustaiset turvallisuuskäsitykset, joiden puitteissa turvallisuuden poliittisia merkityksiä sidotaan entistä selvemmin sotilasvoimakeskeisiin kysymyksiin. Turvallisuus koetaan Suomessa 2010-luvulle tultaessa niukkana ja kansainvälisesti kilpailtuna hyödykkeenä, jota tuotetaan toisia vastaan, ei toisten kanssa. Samalla turvallisuuden poliittisesti johdannaiset merkitykset ja politiikan päämäärät, jotka kriittisen turvallisuustutkimuksen agendalla ovat keskeisimpiä, jäävät yhä selvemmin turvallisuuspoliittisen merkityskamppailun ulkopuolelle. Turvallisuus rinnastetaan näin ollen entistä partikularistisemmaksi ja negatiivisemmaksi arvoksi sen sijaan, että se nähtäisiin sekä rakenteellisesta että toimijalähtöisestä turvattomuudesta vapautumiseen johtavana yhteisöllisenä prosessina. Asiasanat:turvallisuuspolitiikka, Suomi, kriittinen turvallisuustutkimus, hermeneutiikka, turvallisuusdilemm