Yhdistyneen Saksan julkinen suhden holokausti-menneisyyteensä. Euroopan tuhottujen juutalaisten muistomerkki historiakuvan ilmentäjänä.

Tutkin pro gradu -työssäni Berliinissä vuonna 2005 käyttöön vihittyä Euroopan tuhottujen juutalaisten muistomerkkiä ja siitä käytyä keskustelua. Aloite muistomerkin pystyttämiseen tuli yksityiseltä kansalaisryhmältä alkuvuodesta 1989 ja sitä seurasi kymmenen vuoden tiivis keskustelu sanomalehdissä,asiantuntijoiden seminaaripöydissä ja liittovaltiopäivillä sekä kaksi muistomerkin suunnittelukilpailua. Liittovaltiopäivät eli Bundestag teki lopullisen päätöksen muistomerkin pystyttämisestä Berliinin keskustaan Brandenburgin portin eteläpuolelle kesäkuussa 1999. Tutkin muistomerkin pystyttämisestä käytyä keskustelua ja etsin siitä vastausta kysymyksiin, miksi muistomerkki pystytettiin juuri tuhotuille juutalaisille eikä siinä muistettu muita natsien uhreja. Tämän lisäksi tutkin, mitä muistomerkin pystytyspaikka Berliinin sydämessä, yhdistyneen Saksan sydämessä merkitsee. Näihin kysymyksiin vastaamalla haen vastausta laajempaan kysymykseen siitä, millainen oli yhdistyneen Saksan suhde holokaustiin 1990-luvulla, miten se näkyy julkisessa historiakuvassa ja miten muistamisen politiikka erosi aiemmista vuosikymmenistä. Päälähteeni ovat muistomerkistä saksalaisissa lehdissä julkaistut kirjoitukset, sekä pystyttämiseen liittyvä virallinen materiaali. Keskustelua ja muuta materiaalia on koottu kattavasti Ute Heimrodin, Günter Schluschen ja Horst Seferensin toimittamaan kirjaan Der Denkmalstreit - das Denkmal? Laaja kokoelma ei ole täydellinen, mutta selvästi paras esitys aiheesta. Olen tutkinut, millaisia aiheita nousi keskustelussa esiin ja minkä asioiden ympärillä keskustelu velloi. Toisessa pääluvussa vertailen tutkimuskirjallisuuden avulla, miten saksalaisten suhde holokaustiin on muuttunut sodan jälkeisenä aikana ja miten se eroaa historiakuvasta 1990-luvulla. Olen valinnut tutkimuskohteeksi historian julkisen esityksen eli historian tulkinnan varsinaisen historiallisen tapahtuman sijaan. Pidän sitä hyvänä tutkimuskohteena, sillä esimerkiksi Jorma Kalelan mukaan historian julkiset esitykset muodostavat tavallisen ihmisen historiakäsityksestä puolet. Toinen puolikas muodostuu ihmisen henkilökohtaisista kokemuksista. Kalelan mallin mukaan akateeminen historiantutkimus sivuaa näitä molempia puolia, mutta vaikuttaa historiatietoisuuteen suoraan selvästi vähemmän. Muistomerkkikeskustelussa suurin väittelynaihe tuli siitä, pitäisikö muistomerkki omistaa tuhotuille juutalaisille, vai tulisiko sen muistaa muitakin uhreja. Muistomerkin pystyttämistä ajaneeseen kansalaisryhmään kuului ei-juutalaisia saksalaisia, mutta se ei suostunut hyväksymään muiden uhrien niputtamista samaan monumenttiin. Muistomerkin tukiyhdistyksen lobbaus oli niin voimakasta, että sen ajama konsepti oli melko lailla sellaisenaan lopullisessa muistomerkissä. Euroopan tuhottujen juutalaisten muistomerkki on osoitus Saksan valtion tukemasta virallisesta historiakuvasta, koska valtio rahoitti muistomerkin suureksi osaksi. Myös liittokansleri Helmut Kohl osallistui innokkaasti prosessiin, ja lopullisen päätöksen rakentamisesta teki liittovaltiopäivät. Muistomerkki oli tärkeä uuden identiteetin rakentaja yhdistyneelle Saksalle ja sen pääkaupungille. Tästä kertoo monumentin pystytyspaikka Berliinin keskeisimmällä tontilla hallintorakennusten ympäröimässä keskustassa. Berliini oli 1990-luvulla Euroopan suurin rakennustyömaa, ja kaupunki rakensi tietoisesti imagoaan tulevaisuuteen tähtäävänä, mutta myös historian muistavana metropolina. Samalla Berliinin keskusta oli näyteikkuna muuhun maailmaan niistä arvoista, joita yhdistynyt Saksa tukee. Arvoihin kuului vastuun kantaminen kolmannen valtakunnan tekemistä rikoksista. Saksassa ei toisen maailmansodan jälkeen ollut muistettu juutalaisuhreja tai keitään muitakaan uhreja niin suurella muistomerkillä kuin 1990-luvulla. Uhrit ja heidän järjestönsä olivat pystyttäneet omia pieniä muistopaikkojaan lähinnä entisiin saksalaisiin keskitysleireihin. Muistaminen oli kuitenkin kiinni uhrien omasta aktiivisuudesta, sillä valtio ei tukenut hankkeita. Eri uhriryhmiä ei kuitenkaan yhdistänyt välttämättä mikään muu kuin se, että niitä oli vainottu. Siksi esimerkiksi homoseksuaaleja tai Jehovan todistajia ei huolittu yhteisiin muistotilaisuuksiin Länsi-Saksassa. Itä-Saksassa noudatetun valtiollisen historiapolitiikan mukaisesti ainoita merkittäviä natsien uhreja olivat kommunistivangit ja vasemmistolaiset vastarintataistelijat. Muiden kohtaloista vaiettiin lähes täysin. 1980-luvun lopussa Saksassa alettiinkin puhua niin sanotusta toisesta syyllisyydestä. Ensimmäinen syyllisyys johtui sodan aikana tehdyistä rikoksista ja toinen niistä vaikenemisesta sodan jälkeen. Sota oli ollut liian lähellä ensimmäistä sukupolvea 1950- ja 1960-luvuilla, jotta he olisivat käyneet kolmannen valtakunnan rikoksia aktiivisesti läpi. Myös kylmän sodan alkaminen painoi saksalaisten syyllisyyden unohduksiin. Seuraavilla vuosikymmenillä heidän lapsensa haastoivat vanhempansa kyseenalaistamalla vanhempien teot. Tälle niin kutsutulle '68-sukupolvelle tuli myös huoli heitä seuraavasta sukupolvesta, jolla oli entistä heikompi henkilökohtainen suhde holokaustiin. Euroopan tuhottujen juutalaisten muistomerkki rakennettiin vaietun teon tunnustamiseksi ja tulevaisuuden sukupolvien opettamiseksi. Tällä tavalla vastuun kantamisesta holokaustista tehtiin myös osa yhdistyneen Saksan kansallista identiteettiä. 1990-luvulla menneisyyskeskustelu oli vilkkaampaa ja värikkäämpää kuin koskaan aiemmin. Samaan aikaan muistomerkkiprosessin kanssa käytiin keskustelua useista holokausti-aiheisista kulttuurituotteista sekä muistomerkeistä. Keskustelut ruokkivat toisiaan ja laajensivat saksalaista historiakuvaa. Asiasanat:Asiasanat: holokausti, Saksa, muistomerkki, juutalaiset, Berliini, historiapolitiikk