The Break of Paul de Man

Tutkin väitöskirjassani The Break of Paul de Man kielellisen ymmärtämisen mahdollisuutta kirjallisuusteoreetikko Paul de Manin (1919-1983) näkökulmasta. Esimerkkeinäni toimivat muutamat de Manin itsekin arvostamista korkeakirjallisuuden ja erityisesti mannermaisen kielifilosofian perusteiden huipputeoksista, joihin kuuluvat mm. Rousseau, Hölderlin, Kant ja Hegel. Tavoitteeni on tutkailla syvällisesti de Manin näihin teoksiin kohdistamaa kritiikkiä sekä ottaa selville, millaisiin lähtöoletuksiin hänen arvionsa perustuvat. Samalla tulen kääntäneeksi de Manin omat teoreettiset olettamuksensa osittain häntä itseään vastaan, ja tämä on tärkeä havainto, sillä hänen näkemyksiään on toistaiseksi pidetty perin järkkymättöminä. Mitä on kielellinen ymmärtäminen ja mikä merkitys sen ilmentymillä korkeakirjallisuudessa ja filosofiassa voi olla jokapäiväiselle ajattelulle? Miten vuosisatoja sitten toisessa maailmanajassa tehtyjen pohdintojen voi olettaa vaikuttavan meidän elämäämme? De Manin käsissä nämä kysymykset muovautuvat jatkuviksi teemoiksi, joita kukaan meistä ei voi välttää edes tänään. Tämä on seurausta siitä, että kieli määrittää meidän jokaisen tapaamme ymmärtää, mitä ympäristössämme tapahtuu. Kaikki käsitteellinen ajattelu on kielellistä, emmekä me voi ymmärtää puhuvamme mistään tietystä asiasta tai tehdä vastaavia johtopäätöksiä ilman kieltä: mitään ympäristöä ei ole edes olemassa ilman kielellistä välillisyyttä. De Manin käsittelemät pohtijat ovat ymmärtäneet tämän väistämättömyyden ja sen seuraamukset. De Manin havaintoja ja väitteitä kielen mediaalisuudesta on pidetty omalla tapaansa nerokkaina mutta myös nihilistisinä ja käsittämättöminä. Hänen kantava ajatuksensa on, että todellinen kielellinen ymmärtäminen on mahdotonta, koska emme voi koskaan olla varmoja siitä, mistä oikeastaan puhumme ja mihin yritämme viitata. Peitelläksemme tätä vajavaisuutta teemme mielivaltaisia sopimuksia kielen luonteesta ja sen suhteesta "ympäröivään" maailmaan sekä luomme erilaisia ideologioita ja mielikuvituksellisia illuusioita näiden sopimusten perustaksi. Tämän prosessin de Man haluaa "dekonstruoida" ja osoittaa vaaralliseksi harhaksi, joka estää meitä tulemasta tietoisiksi kielen todellisesta luonteesta. Itse asiassa hän haluaa opettaa meidät lukemaan uudestaan: ainoastaan tällöin meillä on mahdollisuus kohdata annettu maailmamme uudella tavalla. Oma ensimmäinen kosketukseni de Maniin tapahtui aikanaan erään Keatsin runon muodossa, jonka esteettisen lumovoiman de Man halusi särkeä ja näyttää, mitä teksti todella halusi sanoa. Väitöskirjaprosessin myötä näkemykseni de Manista on jatkuvasti muovautunut ja syventynyt: lopullista sanaa ei koskaan löytynyt vaan pyörre jatkui jatkumistaan. Tämä on de Manin julistama "madness of words" -- "sanojen hulluus". Lähtökohtainen intuitioni jostakin perimmäisestä virheestä tuossa julistuksessa kuitenkin kannusti minua eteenpäin: voiko ymmärrys sanojen epäymmärryksen hulluudesta olla yhtään sen vähemmän lumovoimaisempi kuin esimerkiksi Keatsin runo tai Kantin idealismi? Mielestäni vastaus tähän oli selkeästi kielteinen, joten omaksuin kyseisen problematiikan kantavaksi tutkimusongelmakseni. Käytin tutkimuksessani monenlaisia kirjallisuusteoreettisia metodeja de manilaisesta ja derridalaisesta dekonstruktiosta modernistiseen kriittiseen teoriaan ja perinteiseen filologiaan pyrkiessäni päämäärääni. Johtavat kysymykseni olivat: Miksi de Man voi sanoa niin kuin hän sanoo? Miten hän voi tehdä sanomisistaan juuri tämänlaisia johtopäätöksiä? Ja mitä tämä tekee kielestä? Lopputulokset ovat kaikkien nähtävissä väitöskirjassani, mutta pääkohtia on kolme: 1) De Man on pitkälle oikeassa kielen arvaamattomasta luonteesta, 2) hänen johtopäätöksensä ovat loogisesti yhdenmukaisia tämän korrektiuden kanssa ja 3) tästä huolimatta hänen esittämänsä ymmärryksellinen korrektius on vain yksi kielellinen myytti monien muiden joukossa, joita de Man ei pysty hävittämään. Viime sanoissani spekuloinkin myytin (epä)käsitteellä, jonka harmonisoivaa, tunteisiin vetoavaa, ymmärryksen rajat ylittävää voimaa edes Paul de Man ei pysty särkemään.Language is a thing that everyone uses but few care to know much about. At the same time, most people are every day confronted with problems which they do not know how to deal with and where they originate from. We fail to understand why things happen, we fail to communicate our failure to others, and instead we come up with excuses, rational and less rational, to help us forget about it. The aim of this Ph. D. thesis is to resist this memory loss. It is concerned with one thinker s critical thoughts about us and our failures, and attempts to provide a certain continuation of them. It finds the chance to do this in a careful thinking of language, the thing that we all share for a fact. It finds it specifically in the language of literature, just like Paul de Man, the thinker concerned, did. This is not, however, to say that the general everyday world, with its disregard for musty academic exercises, would need to be abandoned in order to pursue such an interest. On the contrary, a good understanding of literature, and the particular forms it appears in, demands that the exact opposite be true. It is only, as I intend to show, that such an understanding is very difficult to arrive at. What, then, is the break of Paul de Man ? That is the research question to begin with, exposed in all its profundity at the beginning of the thesis. The break, as is to be demonstrated, concerns not only theory and/of literature, and the kind of results we may expect from studying it, but the possibility of human understanding in its most general sense. How can something be known, and known for certain? This classical philosophical concern already shows that we will be entering perilous territory with the survey. There, in the shifting realms of epistemology and essence, nothing can be taken for granted and the very truth of the things around us is at stake, both rhetorically and for real. And, as the break of Paul de Man is made conscious in this manner, both in this study and in our everyday use of language, poetry and literature will be the things which always seem to be the most aware of the nature of the predicament. That is then the reason why the critical eye here ! constantly tends in that particular direction, providing us with unique views from the course of our journey. The authors discussed along the way make up some of de Man s most important sources as his career evolves, and, in addition to them, other significant influences come to appear in the course of the study, as well. The movement is formidable, even intimidating, but it is also logically consistent and necessary too because, without it, the journey could not continue. Meeting this requirement, my presentation is ordered chronologically in accordance with de Man s own writings to show how his understanding (along with the conceptual toolkit resorted to) develops on the way. Nonetheless, at the end of the argument, I claim that, paradoxically and against the grain of de Man s own desired truth, his understanding stays lodged exactly where it started out, unable to speak against anything or anyone. It will be the main burden of the conclusion to exhibit that inertia: to show at the same time both the inevitability and the limits set for it. Further ways will be pointed to sense truth and nature differently, to ask the big questions again. That critical insight, however, or any eagerness to embrace it, will always remain conditioned by the de Manian warning which forever cautions against believing too soon in what appears in the blinding light of language