Suomen kaupunkien keskushallinto 1927-1998

1920-luvulla synnytetty, omintakeinen Suomen kaupunkien keskushallinto on ollut pohjana niille kiivaille keskusteluille, joita vuosikymmenten aikana keskushallinnon järjestämistä koskevista kysymyksistä on käyty. 1930-luvun alun kaupunkien keskushallinto oli korostetun kaupunginjohtajakeskeinen. Kaupungin- ja apulaiskaupunginjohtajat olivat kaupunginhallituksen esimiehiä ja dominoivassa asemassa. Kaupunginjohtajiston tai heistä koostuvan jaoston yksimieliset päätökset olivat samalla kaupunginhallituksen päätöksiä. Kaupungin- ja apulaiskaupunginjohtajat valittiin toistaiseksi ja heidän erottamisensa oli lähes mahdotonta. Kunnallisesta kansanvallasta ei lakia säädettäessä eduskunnassa kuin sitä täytäntöönpantaessakaan esimerkkikaupungeissa käytetty yhtään puheenvuoroa. Demokratia unohdettiin tyystin. Ajan muoti-ilmauksia olivat keskitys, tehokkuus ja johdonmukaisuus. 1970-luvun puolivälissä apulaiskaupunginjohtajien määrän nelinkertaistuttua 'kaupunginjohtajapuolueet' eräissä kaupungeissa kaupunginhallitusta valittaessa onnistuivat mitätöimään jopa kunnallisvaalien tuloksen. Se oli merkittävin yksittäinen syy kaupunginjohtajien äänioikeuden ja samalla puheenjohtajuuden poistamiselle. Vuodesta 1977 lähtien kaupunkien keskushallintoa on uudistettu niin, että entinen dominoiva esimies on nyt kaupunginhallituksen alainen esittelijä ja hallinnon johtaja, jonka luottamus voidaan mitata. Kansalaisten ja päätöksentekijöiden välinen etäisyys on lyhimmillään sitten yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden saamisen jälkeen. Valtasuhteet ovat kehittyneet niin, että kaupunginjohtaja on vieläkin merkittävin kunnallispoliittinen vaikuttaja ja kaupunginhallituksen puheenjohtaja luottamushenkilöhallinnon johtaja. Apulaiskaupunginjohtajien asema on merkittävästi heikentynyt ja heidän poliittinen voimansa kadonnut