Neuvottelut ja merkinnät minuuksista - vuorovaikutuksellisuus ja retorisuus nuorten tukiasumisyksikön palavereissa ja tukisuunnitelmissa

Väitöskirjani kertoo siitä, miten sosiaalityön huolen kohteena oleva nuori kohdataan auttamis- ja kasvatusinstituutiossa. Nuoret ovat monien instituutioiden huolen(pidon) ja kasvatuksen kohteena. Toisille nuorille lastensuojelullinen instituutio on arkisen kanssakäymisen paikka, siinä missä toisille nuorille perhe. Tutkimukseni kohdistuu erääseen nuorten tukiasumisyksikköön, jossa lastensuojelullisen huolen kohteena olevat nuoret asuvat ammatillisen tuen avulla yksin tavallisessa vuokra-asunnossa. Tarkastelen sitä, millaisilla kielellisillä keinoilla ammattilaiset käsittelevät ja kirjaavat nuorten minuuksia. Ja miten nuori asettuu itse osaksi ammatillista vuorovaikututusta. Usein auttamis- ja kasvatusinstituutioissa syntyy tilanne, että lapsi tai nuori on ammatillisen keskustelun keskiössä. Hän on tapaamisen aihe ja tehtävä. Katson tukiasumisyksikön käytäntöjä kahden aineiston kautta. Ensinnäkin käytössäni on kymmenen moniammatillisen palaverin nauhoitukset. Toiseksi tarkastelen Yksikössä kirjoitettuja tukisuunnitelmia. Minulla on ollut mahdollisuus seurata työntekijöiden ja nuorten kohtaamisia läheltä. Lisäksi käydessäni Yksikössä keskustelin heidän kanssaan tukiasumisesta ja tukityöstä. Auttamis- ja kasvatusinstituutioissa tapahtuvaa kanssakäymistä voi luonnehtia tekstivälitteiseksi vuorovaikutukseksi, jossa ammatillinen puhe ja tekstit kietoutuvat toisiinsa. Lähden siitä, että Yksikön nuoret ja työntekijät ovat aktiivisia toimijoita. He määrittelevät yhteistoiminnallisesti sitä, millainen toiminta on lastensuojelullisessa instituutiossa mahdollista ja mikä ei. Sosiaalityössä asiakkuus on neuvottelu- ja suhdekysymys. Instituutiot eivät ole vain tilallisia monumentteja tai organisaatio- ja sääntökaavioiden ilmentymiä vaan paikkoja, joissa osapuolet neuvottelevat sosiaalisista ongelmista ja niiden ratkaisuista. Vuorovaikutus ja retorisuus ovat arkisen kanssakäymisen piirteitä. Mutta ne saavat erityisen merkityksen auttamis- ja kasvatusinstituutioissa. Usein puhe ja kirjoitus ovat ammattilaisen tärkeimpiä työvälineitä. Auttamis- ja kasvatustyössä on usein kyse ongelmallisen tilanteen tai ongelmallisen yksilön muuttamisesta. Ammatillisissa kohtaamisissa pyritään usein muokkaamaan asiakkaan olemisen tapaa. Auttamis- ja kasvatusinstituutioissa prosessoidaan sosiaalisia ongelmia ja ongelmallisia ihmisiä. Yksikönkin neuvotteluissa yksittäinen nuori muuntuu tapaukseksi, usein (ongelma)ryhmän edustajaksi. Työntekijät kategorisoivat nuorta oman instituutionsa näkökulmasta, esimerkiksi arkeaan hallitsemattomaksi tai arkensa hallitsevaksi , motivoituneeksi tai ei-motivoituneeksi , päihdeongelmaiseksi tai päihteiden käyttöään hallitsevaksi . Kun ammattilaiset ratkovat sosiaalisia ristiriitoja, he samalla luovat käsitteitä, joilla nimetä ongelmallisia tilanteita ja ihmisryhmiä. Ei ole yhdentekevää missä instituutiossa nuorten tilanteita ratkotaan, sillä ammattilaiset esimerkiksi lastensuojelu-, päihdehoito- tai terapiayksikössä lähestyvät nuorta eri käsittein ja toimenpitein. Instituutioiden vuorovaikutuksen virrassa tapahtuu koko ajan paljon asioita. Kiinnityn kysymyksiin siitä, millä keinoin ja miten ammattilaiset puhuvat nuoresta. Määrittelen ja käytän teoreettisen käsitteen, joka on institutionaaliset minuudet. Institutionaaliset minuudet ovat ammattilaisten tapoja puhua asiakkaistaan. Nimeämisen tavat ovat työvälineitä, joiden varassa asiakkaita luokitellaan ja prosessoidaan. Institutionaaliset minuudet taas kertovat asiakkaille, millaisina ammattilaiset heitä pitävät ja mikä heissä ammattilaisia kulloinkin kiinnostaa. Esimerkiksi sosiaalityöntekijä tähtää nuoren siirtämiseen työttömän kategoriasta työssäkäyväksi. Päihdetyöntekijä taas työskentelee sen eteen, että vaikeasti asutettavasta päihdeongelmaisesta tulisi raitis vuokra-asunnon haltija. Yksilö ei välttämättä hyväksy ammattilaisten tekemiä tulkintoja itsestään. Usein hän päinvastoin puhuu itseään niistä pois. Näin syntyvät neuvottelut minuuksista. Haluan tutkimuksellani kiinnittää huomiota siihen, miten auttamis- ja kasvatusinstituutioiden kohtaamisissa neuvotellaan ­ jopa kamppaillaan ­ institutionaalisista minuuksista. Näihin kamppailuihin palautuvat myös monet asiakastyön onnistumisen ja epäonnistumisen hetket. Asiakastyön edellytyksenä on, että osapuolilla on riittävä yhteisymmärrys tilanteesta ja he ottavat vastaan leimaavatkin institutionaaliset minuudet. On tärkeää analysoida sitä, miten ammattilaiset yksittäisissä asiakastilanteissa neuvottelevat yksilön toimintavaihtoehdoista. Kohtaamisissa tulee näkyviin se liikkumatila, joka nyky-yhteiskunnassa jää sosiaalityöntekijälle ja asiakkaalle. Sosiaalityössä kyse ei ole ammattilaisen ja asiakkaan yksilösuorituksista. Ammattilainen ja asiakas joutuvat neuvottelemaan paitsi toistensa myös institutionaalisten, taloudellisten ja kulttuuristen odotusten kanssa. Sekä asiakas että työntekijä ovat kontrollisuhteiden alaisia. Molemmilta odotetaan hyvää tulosta ja itsekontrollia. Sosiaalityön erityiskysymyksiä, kuten viimesijaista, marginaalissa tehtävää auttamistyötä, on vaikea tavoittaa, jos me tutkijat tuotamme tietoa vain arvioimalla kohteita etäältä. Tämän lisäksi tarvitsemme tutkimusta, jossa asetutaan lähelle kohdetta. Astutaan monella tavalla vaativissa oloissa työskentelevien ammattiauttajien ja vaativaa arkea elävien asiakkaiden arkeen. Sosiaalityön ristiriidat ja merkittävyys tulevat esille kun tarkastellaan ammattilaisten ja asiakkaiden arkista kanssakäymistä ja vuorovaikutusta.This is a study of the encounters between a young person as a subject of concern for social work and the helping institution. The object of interest in this dissertation are the ways in which professionals encounter and categorise young people in need of support, in other words, the ways in which they deal with the institutional selves of the young. The young people in this study are either applying for supported accommodation, living in it or about to leave the child protection project providing supported living, here called the Unit. The data consists of 10 recorded multi-professional meetings (concerning 8 different young people) and of 14 support plans for young people. The study is located in the field of institutional interaction and rhetoric research. It consists of two sub-studies linked by the same research questions. These are: 1 What are the conversational means used in the meeting to generate selves for the young person? 2 What rhetorical means are used in the support plans to generate selves for the young person? 3 What kind of institutional selves are generated by -these means? 4 How do the educational and helping institutions shape and control selves? The focus of the first sub-study lies on the manner in which the partners in a conversation use different segments of talk. The analysis reveals five recurring segments of talk, which are called the battery of questions, arousing concern, providing advice, setting limits and positive feedback. The study shows how, within these segments of talk, the young person is given a number of different positions, including those of a respondent, a person in charge, an object of concern, a recipient of advice and guidance, a person subjected to limits and an object of positive attention. The conversational means generate the young person as an object of social work - s/he is the topic and task of the meeting. The focus of the second sub-study lies on the manner in which the professional generates convincing text on the support plan form. The study comes to the conclusion that the primary rhetorical means used in the text are professional categories, experts and detailed information and moral duty. Using these, the writer convinces the reader that the Unit is a professional and effective institution. The young person described in the support plan has a background which arouses concern, and s/he suffers from a lack of independence and life management skills. The purpose of the support plan text is to strengthen the reader s impression that the young person suffers from problems and deficiencies which may be solved by tools that the Unit has at its disposal. A close examination of the conversational and rhetorical means shows that they are strong linguistic tools for the professional. The meetings and support plans largely involve the carrying out of the professionals tasks of exchanging information, assessment and education. In doing this the professionals acquire a grasp of the young person s situation by means of professional vocabularies concerning problems and interventions. Another thing that takes place is that the professionals talk and write an individual young person into a case suited to the helping and education institution. As a result, the situation of the young person fits in with the institutional field of operation, and the professionals share a concept of how to act in a situation of that type. It appears that the young people are only partly allied with the professionals, and most of their talk tends to distance them from the institutional selves offered to them. In negotiations with professionals, it is not easy for the young people to achieve the position of a speaker who is convincing and morally accepted. As an example, the young person may proffer a personal interpretation of her-/himself in conversation, but in a fast-paced meeting situation it is overlooked by the adults. Must the client first learn to talk appropriately in order to be heard and put on record by the helping and education institutions? The helping and education institutions play a significant role in the shaping and guiding of individuals. The conversational means used in meetings and the rhetorical means used in support plans are approached as the parties ways of managing social problems and educating the young person. In the management of social problems, conflicting links are created between the parties; these links consist of support and control; freedom of choice and lack of alternatives; and independence and dependence