Lastenkoti osana elämäntarinaa - narratiivinen tutkimus lastenkodissa asuneiden kertomuksista

Lasten huostaanotot ja sijoitukset kodin ulkopuolelle ovat Suomessa lisääntyneet 1990-luvun lopulta alkaen. Valtakunnallinen lastensuojelutilasto vuodelta 2010 kertoo, että kodin ulkopuolelle oli vuoden aikana sijoitettuna 17 064 lasta ja nuorta. Tarve tietää enemmän kodin ulkopuolelle sijoittamiseen johtaneista syistä ja lasten elämästä sen jälkeen on yhteiskuntapoliittisesti ilmeinen. Samaan aikaan lukujen taakse liittyy lapsen ja perheiden henkilökohtainen eletty elämä ja perheiden tarinat. Tutkimuksessa etsitään vastauksia kahteen kysymykseen, joista ensimmäinen liittyy siihen, mitä ja miten lastenkodista kerrotaan osana henkilökohtaista elämää. Toinen taas liittyy tutkimusmetodeihin ja -etiikkaan: miten erilaisia tarinoita lastenkodista osana henkilökohtaista elämää kerrotaan ja voidaan tutkia. Tutkimuksen aineistoina ovat erilaiset tarinalliset ja elämäkerralliset aineistot, joita on käsitelty neljässä erillisartikkelissa. Ensimmäisessä artikkelissa kerrottavuutta lähestytään sosiologisen tunteiden tutkimuksen kautta ja jäsennetään erilaisia häpeästä kertomiseen liittyviä kertojan paikkoja suhteessa lastenkodissa elettyyn lapsuuteen ja sosiaalisiin suhteisiin. Toisessa artikkelissa lastenkodissa elettyä lapsuutta tutkitaan erilaisten henkilökohtaisten ja institutionaalisten dokumenttien ja yhdessä muistelun avulla. Kolmannessa artikkelissa eritellään iäkkäiden ihmisten tapaa muistella lapsuuttaan lastenkodissa ja jäsentää sitä osaksi omaa tarinaansa erilaisten kerrottavuuden ulottuvuuksien avulla. Neljännen artikkelin keskiössä ovat perhesuhteet ja erityisesti äidistä kertominen, kun osa lapsuutta on eletty lastenkodissa. Tutkimuksen läpikäyvä teema on, että tutkimuksen aihe lapsuudesta kertominen on samaan aikaan sekä tavallista että erityistä. Lapsuusmuistot ovat osa jokaisen aikuisen tavallista elämää , mutta lastenkodissa eletyn lapsuuden muistot sisältävät tavallisuuden lisäksi jotakin erityistä. Näistä muistoista kerrottaessa tasapainoillaan tavallisen ja erityisen rajalla. Tämä tasapainoilu ilmenee sekä tarinoiden sisällöissä että tavoissa, joilla tarinat kerrotaan. Tutkimuksen päätulos on, että lastenkoti osana henkilökohtaista elämää ei taivu tarinoiden tulvaksi. Toisin kuin yleensä elämäkerrallisessa tutkimuksessa, joissa erilaisiin kirjoituskutsuihin vastataan innokkaasti, tavoitettiin tässä tutkimuksessa vain muutamia kirjoittajia. Lastenkodissa eletty lapsuus ei ole sellainen tarina, joka haluttaisiin kertoa, ulkopuoliselle, vieraalle tutkijalle. Lastensuojelun muokkaamasta henkilökohtaisesta elämästä kertomiseen kietoutuvat monet päällekkäiset tarinat, muistot, tunteet, sosiaaliset suhteet ja käytännöt. Lapset joutuvat muokkaamaan yhtä lailla omat perhesuhteensa kuin lastensuojelun yhteiskunnalliset interventiot osaksi omaa elämäntarinaansa. Tämä muokkaaminen tehdään usein vailla tukea ja toisinaan myös keskellä vastakkaisia näkemyksiä ja tarinoita. Haluun kertoa liittyy kertojan mahdollisuus rakentaa itselleen moraalisen kertojan paikka. Samoin siihen liittyy halu suojella itseään ja itselle merkittäviä sosiaalisia suhteita. Hankalan lapsuustarinan muistamista ja kerrontaa voivat tukea sukupolvikokemukset, kollektiiviset muistot ja erilaiset yhdessä muistelun rakenteet. Esimerkiksi tarinat sotalapsena olosta ovat tarinoita, joiden muistelua ja kertomista ovat tukeneet sota-ajasta kulunut aika ja kollektiivisen kerronnan lisääntyminen. Lastenkodissa eletty lapsuus ei kuitenkaan jäsenny sukupolvikokemuksena tai erilaisina kollektiivisina tarinoina. Lastenkotiin liittyvän lapsuuden kerrottavuuteen vaikuttaa yhteiskunnallis-historiallinen suhtautuminen aikaan ja muistoihin. Tämä suhtautuminen voi yhtä lailla kannustaa muistelemaan ja kertomaan kuin unohtamaan. Hankalien muistojen ympärille muodostuu unohtamisen kulttuuri, jossa mennyt jätetään taakse eikä kerronnalle ole silloin tilaa.This dissertation examines the narrativity of a childhood lived in a children s home as part of personal life. For some people, a children s home is a temporary stage in life lasting a couple of days, while for others it forms a permanent living environ-ment for years to come. The first primary question in the study is what people say about a children s home as part of their personal lives and how they put it in words. Another primary question is related to the research methods and ethics: how can dif-ferent stories of a children s home as part of personal life be narrated and studied. The conceptual framework of the study consists of intertwined theoretical and methodological concepts which are related through their connection to personal life and its study. The concept of personal life emphasizes that people live in relation-ships, and their reflective analysis. Personal life is not private but it becomes part of existing relationships and social structures and develops as part of them. In the study, the existence of reminiscence, emotions, imagining and social structures is simultaneously emphasized in relation to personal life and talking about it. The methodological starting point of this study is the view that it is possible to study a children s home by using biographical material. This kind of material can provide narratives on personal lives that have been molded by children s homes and child protection. The narrative approach was used to analyse and increase the narra-tivity of a childhood lived in a children s home. The research data consists of differ-ent kinds of biographical material where child protection interventions as last resorts are narrated as part of personal life and a life story. The study utilizes both content analysis and dialogical/performative narrative analysis. The study consists of four separate articles and a conclusion chapter. Each article approaches questions related to both content and narrativity with a theoretical view. The narrativity of a children s home as part of personal life is constructed differently in each article. The first article approaches narrativity through a sociological study of emotions and analyses different narrative positions related to shame in relation to a childhood lived in a children s home and social relationships. The second article studies a childhood lived in a children s home by using different kinds of personal and institutional documents combined with reminiscence. The third article examines the way elderly people reminisce their childhood in a children s home and how they position it as part of their personal story through different narrative dimensions. The fourth article focuses on family relationships and especially the way a mother is nar-rated when part of childhood has been lived in a children s home. A common theme in all the articles is that the subject of research narrating childhood is simultane-ously both ordinary and special. Childhood memories are part of every adult s or-dinary life , but memories of a childhood lived in a children s home contain some-thing special in addition to the ordinariness . The main result of the study is that a children s home as part of personal life is not a source of a lot of stories. It is also not a source for a story that would easily and willingly be told to a researcher who is an outsider and a stranger. The narrativ-ity of a childhood in a children s home depends on the person s sociohistorical atti-tude to time and memories. This attitude can encourage reminiscing and narrating or it can encourage forgetting. A culture of forgetting is formed around difficult memo-ries so that the past is left behind and narrativity has no space to grow. Reminiscence and narratives can be supported by generational experiences, col-lective memories and different communities that have formed around reminiscing. A childhood lived in a children s home is not, however, formed as part of a genera-tional experience but as different collective stories. Children s home memories are not memories to be told together with family. The narrativity of a childhood in a children s home depends on the narrative environment where each of us lives at a given point in time. In a narrative of a life story molded by child protection, many overlapping stories, memories, emotions, social relationships and practices are inter-twined. Former children s home residents learn to narrate their stories through an interactive process between the narrator and the listener. The desire to narrate is related to an opportunity to construct for oneself a position of a moral narrator. It is also related to a desire to protect oneself and one s important social relationships. The narrative environment can both support and smother the narrating of a personal story. To this day, the different practices in child protection institutions using collec-tive reminiscence and biographical documentation can mold children s memories and their narrativity in different ways. These practices can be used to construct a culture of both reminiscing and forgetting