Taidekasvatuksen pontimet : institutionaalisen perinteen tarkastelua

Taidekasvatuksen määritelmä on sekä akateemisessa että yhteiskunnallisessa (julkisessa/poliittisessa) kontekstissa edelleen avoin. Perinteen jäsentymättömyys tarjoilee mahdollisuuksia, mutta par­haillaan taidekasvatuksen kenttää hahmottelevien puhetapojen eroavaisuudet vesittävät koko ilmiötä. Tutkimuksessa tarkastellaan lähempää yhtä taidekasvatuksen perinnettä erottelemalla tätä kult­tuurisen realismin perspektiivistä ja peilaamalla tutkimustuloksia muihin taiteen ja taidekasvatuksen ilmiöitä rajaaviin näkökulmiin. Työn taustalla vaikuttavaksi tutkimustehtäväksi voidaan määritellä taidekasvatuksen ja taiteen sito­minen rinnakkain ja limittäin tapahtuviksi ilmiöiksi. Symbioosi voidaan perustella ponnistamalla esimerkiksi analyyttisen filosofian lähtökohdista, jolloin tutkimuksen teoreettinen viitekehys on taas olennainen työkalu; kulttuurinen realismi vaikuttaa koko työn taustalla. Tutkimuskysymysten avulla pureudutaan taiteen välineellisyyteen. Kysymyksiin vastaaminen paljastaa, että taiteen välineellinen arvo on huomattava mahdollisuus mutta ei selviö. Taiteeseen ladatut ihmistä kasvattavat ja kehittävät odotusarvot ovat merkittäviä (retorisia) tekijöitä sekä taiteen että taidekasvatuksen legitimaation näkökulmasta. Erityisesti niin sanottu institutionaalisen taidekasvatuksen perinne, joka nojaa vahvasti Project Zero -tutkimusryhmän laaja-alaiseen ja pitkäjänteiseen työhön, perustuu kognitiivisten taitojen ja kykyjen kehittämiselle taidekasvatuk­sen keinoin. Ottaen kuitenkin huomioon, että taiteen välineellisyys ei ole itsestäänselvyys, taide ja taidekasvatus voivat tarkoittaa kontekstista riippuen hyvin erilaisia asioita. Taiteen ja taidekasvatuksen määritelmien poikkeavuudet voidaan osoittaa pohtimalla taiteen ja taiteiden eroa ja suhteuttamalla eroavaisuuksia taidekasvatuksen ilmiöön/ilmiöihin. Tutkimus saa päätöksensä taiteeseen sovellettavissa olevista ideoista, jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle uudemmassa kulttuurintutkimuksessa ja taidefilosofiassa. Päätännössä viitoitetaan suun­taa käsitykselle taidekasvatuksesta, joka poikkeaa institutionaalisen perinteen traditiosta. Työn eräänlaisena pyrkimyksenä on osoittaa, että sekä taide että taidekasvatus voivat olla myös paljon muuta kuin tiettyä hegemoniaa puoltavaa kilpavarustelua. Näin taiteen välineellisyys voi olla huo­mattava inhimillisen elämän tukipilari