Nautakarjan kivennäisaineiden syönnistä laitumella. II

Tutkimus on jatkoa aikaisemmin julkaistuille kokeille (3). Lehmillä suoritettiin kaksi koetta, 30 päivän (koe I) ja 40 päivän (koe II) pituiset. Kokeessa I saivat lehmät syödä vapaasti laitumella erikseen ruokintakalkkia, rehufosfaattia (dikalsiumfosfaattia), mononatriumfosfaattia, dinatriumfosfaattia ja ruokasuolaa. Ruokintakalkkia (5 g/p eläintä kohti) ja rehufosfaattia (7 g/p) ne söivät hyvin vähän. Sensijaan dinatriumfosfaattia (28 g/p) ja erityisesti mononatriumfosfaattia (63 g/p) ne söivät halukkaasti. Ruokasuolaa kului kokeessa verrattain vähän (11 g/p), koska ne saivat runsaasti natriumia Na-fosfaateissa, Edellä mainituissa kivennäisrehuissa lehmät saivat eläintä kohti seuraavat määrät; Ca 3.6 g/p, P 16.2 g/p, Na 17.4 g/p ja Na-määrä laskettuna NaCl:ksi 44 g/p. Kokeessa II saivat lehmät syödä vapaasti laitumella rehusuolaseoksia I (53 % dikalsiumfosfaattia + 42 % ruokintakalkkia), II (55 % dikalsiumfosfaattia + 10 % dinatriumfosfaattia + 25 % ruokasuolaa), III (94 % mononatriumfosfaattia), rehuluujauhoja ja ruokasuolaa (ks. s. 150). Rehusuolaseosta I (4 g/p eläintä kohti) ja II (5 g/p) ne söivät hyvin vähän. Luujauhoja (31 g/p) ja erityisesti seosta III (61 g/p) ne söivät halukkaasti. Ruokasuolaa ei kulunut kovin runsaasti (28 g/p), koska ne saivat natriumia seoksien sisältämissä Na-fosfaateissa. Edellä mainituissa kivennäisrehuissa lehmät saivat eläintä kohti seuraavat määrät: Ca 10.8 g/p, P 16.5 g/p, Na 20.5 g/p ja Na-määrä laskettuna NaCl:ksi 52 g/p. Kokeissa olivat parhaiten syötyjä kivennäisrehuja mononatriumfosfaatti, rehuluujauhot ja dinatriumfosfaatti. Ruokasuolan syönti on riippuvainen siitä, miten paljon ne saavat natriumia muissa kivennäisrehuissa. Jos lehmille on tarjolla Na-fosfaatteja, ilman että luujauhoja on saatavissa (vaikkakin ruokintakalkkia+rehufosfaattia on saatavissa), muodostuuvat lehmien syömät ainemäärät huomattavan fosforivoittoisiksi. Jos on luujauhoja + Na-fosfaatteja, ovat P-määrät runsaat ja Ca-määrät keskinkertaiset. Ruokintakalkkia ja rehufosfaattia (dikalsiumfosfaattia) lehmät syövät vähän, varsinkin jos on Na-fosfaatteja saatavissa. V. 1957 kokeessa II, jossa oli luujauhoja ruokintakalkkia ja dikalsiumfosfaattia pääasiassa sisältävien seoksien ohella, oli eläinten syömä Ca-määrä runsas ja P-määrä keskinkertainen. Ruokintakalkkia (CaCO3) ja rehufosfaattia (CaHPO4) yksinomaan saadessaan ovat lehmien syömät Ca- ja erityisesti P-määrät verrattain pienet. Hiehoilla suoritettiin kaksi koetta, 30 päivän (koe I) ja 50 päivän (koe II) pituiset. Kokeessa I saivat hiehot syödä vapaasti laitumella erikseen ruokintakalkkia, rehufosfaattia (dikalsiumfosfaattia), mononatriumfosfaattia ja ruokasuolaa. Ruokintakalkkia (35 g/p eläintä kohti) ja rehufosfaattia (24 g/p) ne söivät kohtalaisesti. Mononatriumfosfaattia (117 g/p) ne söivät hyvin halukkaasti. Ruokasuolan kulutus (5 g/p) oli vähäistä, mikä johtui mononatriumfosfaatin runsaasta syönnistä. Edellä mainituissa kivennäisrehuissa hiehot saivat eläintä kohti seuraavat määrät: Ca 18.8 g/p, P 27.3 g/p, Na 18.9 g/p ja Na-määrä laskettuna NaCl:ksi 48 g/p. Kokeessa II saivat hiehot syödä vapaasti rehusuolaseoksia II (55 % dikalsiumfosfaattia, 10 % dinatriumfosfaattia, 25 % ruokasuolaa), III (94 % mononatriumfosfaattia), rehuluujauhoja ja ruokasuolaa. Rehusuolaseosta II (4 g/p eläintä kohti) ne söivät hyvin vähän. Seosta III (109 g/p) ne söivät runsaasti, johtuen sensisältämästä mononatriumfosfaatista. Luujauhoja (33 g/p) ne söivät kohtalaisesti ja ruokasuolaa (11 g/p) vähän. Edellä mainituissa kivennäisrehuissa hiehot saivat eläintä kohti seuraavat määrät: Ca 10.4 g/p, P 25.4 g/p, Na 20.5 g/p ja Na-määrä laskettuna NaCl:ksi 52 g/p. Molemmissa kokeissa hiehot söivät runsaasti mononatriumfosfaattia. Sen ohella ne söivät kohtalaisen runsaasti luujauhoja (koe II). Kun luujauhoja ei ollut saatavissa kokeessa I, ne söivät kohtalaisen runsaasti ruokintakalkkia ja dikalsiumfosfaattia, joita eivät lehmät olleet halunneet vastaavassa kokeessa syödä paljoakaan. Hiehot haluavat syödä runsaammin Ca-pitoisia kivennäisrehuja kuin lehmät. Myös P-määrät olivat suurempia kuin lehmien syömät. Suurempi kivennäisrehujen tarve hiehoilla johtuu ilmeisesti siitä, että hiehojen syömät laidunrehumäärät ovat pienemmät kuin lehmien, ja toisaalta kasvavan hiehon kivennäisaineitten tarve on suuri. Jos hiehoilla on saatavissa mononatriumfosfaattia, ovat syödyt P-määrät runsaat, jos sen ohella on myös luujauhoja tai kalkkikiveä + dikalsiumfosfaattia ovat syödyt Ca-määrät kohtalaisen suuret. Luujauhoja hiehot syövät halukkaammin kuin pääasiassa kalkkikiveä + dikalsiumfosfaattia sisältävää seosta (koe I 1957) samoinkuin dikalsiumfosfaattia sisältävää (koe II 1958). Jos luujauhoja ei ole saatavissa, syövät ne halukkaammin kalkkikiveä ja dikalsiumfosfaattia (koe I 1958). Vaikka v. 1958 kokeissa olleiden hiehojen keski-ikä (lähes 1 v. nuorempia) ja -elopaino (lähes 100 kg kevyempiä) olivat pienemmät, eivätkä useimmat olleet astutettuja (kokeessa v. 1957 olivat tiineyden loppupuolella), on kivennäisrehujen syönti ollut vähintäin samaa tasoa kuin v. 1957 kokeessa. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että mononatriumfosfaattia ne söivät halukkaasti. Myös pienemmät hiehot voivat syödä mahojensa vähäisemmän koon vuoksi ja pienemmän ravinnontarpeensa vuoksi vähemmän laidunruohoa, jolloin ne saavat siinä vähemmän kivennäisaineita. Toisaalta kuitenkin kasvavan hiehon kivennäisaineitten tarve on suuri. Sekä lehmillä että hiehoilla v. 1957—58 suoritetuissa kokeissa on todettavissa, että ruokasuolan (tai natriumin) kulutus on hieman suurempi keskikesällä kuin alkukesällä