Suomen maataloushistorian päälinjat

Suomen maatalouden historia on ollut viljelijän kamppailua toimeentulonsa puolesta vaihtelevissa olosuhteissa. Maatilatalouden rakennemuutokset ja viljelymenetelmien vaihtaminen ovat olleet tärkeitä keinoja maanviljelijän koettaessa mukautua alati liikkeellä olevaan taloudelliseen kehitykseen. Perinnäisen maatalouden kaudella esihistoriallisen ajan lopulta 1800-luvulle tekninen kehitys oli varsin hidasta, mutta nopeampaa kehitystä tapahtui taloudellisen toiminnan alalla maatilatalouden painopisteen siirtyessä jatkuvasti sektorilta toiselle tai rinnakkaisesta viljelymenetelmästä toiseen. Käsitys maatalouskehityksemme staattisesta luonteesta perinnäisen maatalouden kaudella, joka perustuu yksipuolisesti teknisen kehityksen hitauteen, osoittautuu näin ollen harhakuvaksi. Viimeisen sadan vuoden aikana maatalouskehityksen luonne on suuresti muuttunut. Kehitykselle on ollut luonteenomaista nopeasti edistyvä maataloustekniikka ja siirtyminen omavaraistaloudesta vaihdantatalouteen. Seurauksena on ollut sopeutumisvaikeuksia sekä maatalouden tuotantoyksiköille, maatiloille, että maatalousväestölle. Huomattavalta osalta näistä sopeutumisvaikeuksista johtuu, että maatalouden taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen välillä on ollut kitkaa ja maatalouden tuottavuuden kasvu on jäänyt jälkeen yleisestä taloudellisesta kasvusta