Erityinen oikeudellinen velvollisuus tuottamuksellisissa henkeen ja terveyteen kohdistuvissa rikoksissa

Tutkimuksen aiheena on hahmottaa epävarsinaisten laiminlyöntirikosten 5-kohtaisen vastuuperusteluettelon soveltamista kotimaisessa korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä. Epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen ollessa käsillä vastuuseen voi joutua se, jolla on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus estää seurauksen syntyminen. Rikoslain 3 luvun 3.2 §:n mukaan tällainen erityinen oikeudellinen velvollisuus voi perustua: 1) virkaan, toimeen tai asemaan; 2) tekijän ja uhrin väliseen suhteeseen; 3) tehtäväksi ottamiseen tai sopimukseen; 4) tekijän vaaraa aiheuttaneeseen toimintaan tai; 5) muuhun näihin rinnastettavaan syyhyyn. Tutkimus vastaa siihen, milloin henkilöllä on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus eli vastuuasema estää seurauksen syntyminen tuottamuksellisissa henkeen ja terveyteen kohdistuvissa rikoksissa, joissa seurauksena on ollut ruumiinvamma tai kuolema. Lisäksi vastataan siihen, onko epävarsinaisten laiminlyöntirikosten vastuuoppi seurannut yhteiskunnan muutosta ja tavoittavatko korkeimman oikeuden julkaistussa ratkaisukäytännössä sekä oikeuskirjallisuudessa hyväksytyt tulkinnat muuttuneet tilanteet. Lisäksi tutkimuksella on erityisen voimakas systematisoiva ote, sillä sen tarkoituksena on koota hajanaisista lähteistä yhdenmukainen katsaus epävarsinaisiin laiminlyöntirikoksiin. Edellä mainitut tavoitteet toteutetaan ennen kaikkea arvioimalla korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä ja oikeuskirjallisuuden kannanottoja. Tutkielman keskeisintä aineistoa ovat 31 korkeimman oikeuden ratkaisua, sillä lainsäätäjä on epävarsinaisia laiminlyöntirikoksia säädettäessä tarkoituksella jättänyt paljon tuomioistuimien harkinnan varaan. Lisäksi säännöksessä olevat vastuun perustavat tilanteet on kuvattu varsin avoimin termein. Laiminlyöntivastuun henkilöllisen ulottuvuuden arvioinnin haasteena on lainsäätäjän lainsoveltajalle jättämä laaja harkintavalta arvioida vastuuaseman perustavia tilanteita. Tämä ilmenee siinä, että vastuuasemia on kuvattu avoimin termein ja lisäksi luettelon 5-kohtaan on jätetty tuomioistuimen harkintavaltaa korostava ”muu rinnastettava syy”. Toisaalta tämä antaa tuomioistuimille mahdollisuuden soveltaa lainkohtaa joustavasti mukauttaen sitä yhteiskunnan muuttuviin tilanteisiin. Oikeuskäytännöstä voidaan hahmottaa jonkinlaisia linjoja siitä, kenelle lainkohdan tarkoittama vastuuasema syntyy ja mihin tämä vastuu kohdistuu. Lisäksi oikeuskäytäntö on enenevissä määrin kiinnittänyt huomiota siihen, että vastuuaseman tulee ilmetä laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla muualta laista